Yksi lippu ei riitä – miksi monimuotoisuus kuuluu myös lippusalkoihin

19.07.2025
Viime päivinä kansanedustaja Sara Seppäsen (ps) kannanotot sosiaalisessa mediassa ovat nostattaneet keskustelua siitä, millä lipuilla Suomessa pitäisi liputtaa ja miksi. Hän paheksuu, että Helsingin päärautatieasemalla liehuu Ukrainan lippu ja että suomalaisessa katukuvassa näkyy myös EU:n sekä seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen tunnuksia. Hänen mukaansa tällainen monilippuisuus on säälittävää, ja vain Suomen lippu kelpaisi kertomaan kansallisesta ylpeydestämme. Tällaista ajattelua täytyy tarkastella kriittisesti.

Kansallisylpeyden mitta ei ole pelkkä siniristi. Lippu ei ole vain kangasta, se on symboli. Ja symboleilla on voimaa, mutta niillä on myös rajoja. Yhden lipun nostaminen ylitse muiden voi tuntua juhlalliselta ja yhtenäistävältä, mutta yhtä lailla se voi kaventaa ja sulkea ulos. Meidän on kysyttävä: kenen tarinaa Suomen lippu yksin kertoo – ja kenen tarinat jäävät kertomatta?

Suomi ei ole enää yksinäinen ja yhtenäinen saareke. Me elämme maailmassa, jossa solidaarisuus ei tunne rajoja. Kun Ukrainassa syttyi sota, Suomi teki moraalisesti oikean päätöksen osoittaa tukea konkreettisesti – myös liputtamalla. Kun seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt joutuvat jatkuvasti syrjinnän ja uhkailun kohteeksi, Pride-lippu julkisessa tilassa ei ole provokaatio vaan elintärkeä viesti: te kuulutte tähän maahan, teidän olemassaolonne on arvokas. Näitä lippuja ei nosteta Suomen tilalle, vaan Suomen rinnalle. Tuki muille ei ole itsensä unohtamista.

On myös tärkeää huomata, että kansallisen ylpeyden terveydestä ei kerro se, kuinka paljon liehutamme omaa lippuamme, vaan se, kuinka hyvin pystymme hyväksymään moninaisuuden osaksi yhteistä tarinaamme. Se, että kadulla näkyy EU:n, Ukrainan tai sateenkaarivärejä kantavia lippuja, kertoo juuri siitä, että suomalaisuus ei ole ahdas eikä sulkeutuva. Se kertoo, että suomalaisuus voi olla avoin, solidaarinen ja kansainvälinen.


Seppäsen ihailu Norjan liputuskulttuuriin ei ole yllättävää, mutta verrataanpa: Norjan kansallispäivänä viirit ja liput ovat näkyvästi esillä, mutta tavallisena arkena norjalainen yhteiskunta tunnetaan juuri siitä, että se pitää huolta kaikista kansalaisistaan – riippumatta taustasta, kielestä tai identiteetistä. Kansallisylpeys ei ole siellä päälle liimattua viirien määräytymistä vaan käytännön tasa-arvoa ja vahvaa hyvinvointivaltiota. Siinä meillä olisi opittavaa.

Ajatus siitä, että vain oma lippu kelpaa ja muut liput ovat jotenkin uhka, on oire epävarmuudesta. Se ei kerro terveestä kansallisesta itsetunnosta vaan pikemminkin pelosta. Pelosta, että emme hallitse kaikkea, että maailma muuttuu, että suomalaisuus ei enää näytäkään yhdeltä ja samalta. Mutta juuri se muutos tekee meistä vahvempia. Yhteiskunta, joka uskaltaa kohdata moninaisuuden, kasvaa ihmisyyteen. Yhteiskunta, joka pelkää kaikkea muuta kuin omaa peilikuvaansa, jää historiankirjojen sivuun.

On lopetettava ajattelu, jossa isänmaallisuus tarkoittaa muista irti leikkaamista. Vahva kansallinen identiteetti voi hyvin myös silloin, kun se katsoo ulospäin, ottaa kantaa, puolustaa heikkoja ja tunnistaa maailman ristiriidat. Se voi hyvin silloin, kun lippusalkoon mahtuu enemmän kuin yksi väri.

Lopuksi: emme tarvitse lisää liputusta, vaan lisää ymmärrystä siitä, miksi liputamme. Jokainen liehuva lippu ei ole uhka Suomelle. Mutta yksipuolinen liputus voi olla uhka suomalaisuudelle, jonka pitäisi kuulua kaikille. Siksi meidän on puolustettava monimuotoista katukuvaa ja kerrottava ylpeästi: tässä maassa on tilaa useammalle kuin yhdelle lipulle – ja se jos mikä on todellista kansallista itsetuntoa.

Share