Viime aikoina maailmanpolitiikan näyttämöllä on nähty jälleen uusi näytös, joka paljastaa kansainvälisen järjestelmän murenemisen karulla tavalla. Kun Yhdysvallat päätti iskeä ohjuksin Iraniin, tekoa ei voi kutsua muuksi kuin kansainvälisen oikeuden halveksunnaksi. Kyseessä ei ole mikään yksittäinen poikkeus, vaan osa suurempaa kehityssuuntaa, jossa sotilaallinen mielivalta ohittaa lain, oikeuden ja diplomatian.
Minä en voi vaieta, kun globaali oikeusjärjestelmä tallotaan suurvaltojen saappaiden alle. En voi vain katsoa vierestä, kun maailma siirtyy yhä syvemmälle kohti sellaista tilaa, jossa väkivalta ja voimapolitiikka ovat ainoita vaikuttamisen välineitä. Iranin hallintoa ei tarvitse puolustaa, jotta voi samaan aikaan vastustaa laittomia pommituksia ja imperialistista vallankäyttöä. Tämä on moraalinen ja looginen fakta, joka pitäisi olla itsestäänselvyys jokaiselle valtiojohdossa toimivalle ihmiselle.
Yhdysvaltojen isku Iraniin on vain jäävuoren huippu. Taustalla on vuosien ajan jatkunut kehitys, jossa Israel on ottanut oikeuden omiin käsiinsä, hyökäten toistuvasti alueille, joita se ei hallitse, tuhoisin seurauksin. Nyt kun Yhdysvallat on liittynyt tähän hyökkäykseen, kyse ei ole enää vain alueellisesta kriisistä – kyse on koko kansainvälisen järjestelmän uskottavuudesta. Jokainen, joka ei nyt tuomitse näitä tekoja, hyväksyy hiljaisesti maailmankuvan, jossa suuret tekevät mitä tahtovat ja pienet saavat kärsiä.
Suomen rooli tässä kaikessa on ollut häpeällisen näkymätön. Kun maailmalla tarvitaan ääniä, jotka puolustavat oikeusvaltioperiaatetta, monenkeskisyyttä ja kansainvälisen oikeuden kunnioittamista, meidän johtomme vaikenee. Miksi? Pelätäänkö suututtaa liittolaisia? Vai onko ulkopoliittinen selkäranka kutistunut sanahelinäksi, jolla yritetään miellyttää kaikkia ja vaikuttaa "rakentavalta" ilman, että otetaan mitään todellista kantaa?
Tällainen kaksinaismoralismi tekee valtioista kyvyttömiä puolustamaan mitään arvoja silloin, kun niillä olisi eniten väliä. Jos emme nyt puolusta sääntöihin perustuvaa kansainvälistä järjestystä, milloin muka puolustamme? Silloin kun kyseessä on Venäjän hyökkäys Ukrainaan? Vai silloin, kun joku muu meille epämieluisa toimija rikkoo kansainvälistä oikeutta? Eikö silloin juuri menetetä koko moraalinen uskottavuus, jos emme pysty suhtautumaan samalla kriittisyydellä kaikkiin laittomiin hyökkäyksiin – riippumatta siitä, kuka ne toteuttaa?
Iranin sisäinen tilanne on vaikea ja monimutkainen. Hallinto sortaa naisia, vähemmistöjä ja toisinajattelijoita – tätä ei voi eikä saa sivuuttaa. Mutta juuri siksi ulkopuolisen maailman tehtävä ei ole lisätä bensaa liekkeihin, vaan tukea niitä ihmisiä, jotka kamppailevat oikeuksiensa puolesta omassa maassaan. Demokratiaa ei voi pudottaa taivaalta risteilyohjuksilla. Vapaus ei synny pommituksista, vaan pitkästä, sisäisestä kamppailusta, jossa kansalaisyhteiskunta kasvaa vahvemmaksi.
Siviilit, naiset, lapset ja täysin viattomat ihmiset ovat jälleen maksaneet hinnan suurvaltapolitiikan ylimielisyydestä. Kuolleiden määrää ei edes täysin tiedetä – eikä sitä välttämättä koskaan tiedetä, sillä uutisvirta siirtyy nopeasti uusiin kohuihin, ja uhrit unohtuvat.
