Vapauden laiva ja hiljaisuuden satamat: Missä on Suomen moraalinen kompassi?
09.06.2025
Kirjoitan tämän tekstin sydän raskaana, mutta silmät avoinna. Me elämme aikakautta, jolloin ihmisoikeudet ja kansainvälinen oikeus ovat joutuneet painimaan kyynisyyden ja geopoliittisen varovaisuuden kanssa. Kaukana Välimerellä seilasi laiva – ei sota-alus, ei valtiollinen uhka, vaan vapaaehtoisten täyttämä toivon symboli, lastinaan lääkkeitä, ruokaa ja inhimillisyyttä. Ja se laiva pysäytettiin.
On vaikea ymmärtää, miksi avun tuominen Gazan ihmisille on muuttunut kansainväliseksi riskipeliksi. Vielä vaikeampaa on hyväksyä, että länsimaat – mukaan lukien oma Suomemme – vaikenevat, kun toivoon tarttuvat ihmiset pakotetaan maahan asein.
En kirjoita tätä ottaakseni yksiselitteisesti kantaa jonkun valtion puolesta tai vastaan. Kirjoitan siksi, että meidän kaikkien tulisi pysähtyä kysymään: mitä arvoja me todella puolustamme, kun ihmiselämä ja oikeus elää ihmisarvoista elämää asetetaan kyseenalaisiksi?
Freedom Flotilla ei ole vain merenkulkuoperaatio – se on peili, johon kansainvälinen yhteisö voi katsoa ja nähdä, mitä tapahtuu, kun passiivisuus saa ylivallan. Israelin päätös pysäyttää laiva ja estää avun kulku ei ole pelkkä turvallisuustoimi – se on kannanotto. Ja jokainen, joka vaikenee tämän edessä, tekee oman kannanottonsa hiljaisuudella.
YK:n asiantuntijat ovat jo todenneet, ettei ruokaa ja lääkkeitä saa käyttää sodankäynnin välineenä. Silti me sallimme, että miljoonien ihmisten elämästä tehdään riippuvainen valtiollisista päätöksistä, jotka eivät tunne inhimillisyyttä. Mitä enemmän aikaa kuluu, sitä enemmän kuvia näemme nälkiintyneistä lapsista, raunioista, joissa elämä ei enää liiku – ja yhä useampi meistä sulkee silmänsä.
Minun kysymykseni on yksinkertainen: mitä Suomi tekee? Missä on se ulkopolitiikka, joka ei vain toista kansainvälisiä kaavoja, vaan uskaltaa kulkea inhimillisyyden rintamassa? Meillä on valta – ja velvollisuus – vaatia, että kansainvälistä oikeutta noudatetaan. Meillä on oikeus lopettaa asevienti alueille, joissa aseita käytetään kansojen kurittamiseen. Ja ennen kaikkea, meillä on moraalinen vastuu toimia silloin, kun muut vaikenevat.
Hiljaisuus ei ole puolueeton tila. Se on valinta. Ja tällä hetkellä se valinta tarkoittaa sitä, että Suomi ei tee tarpeeksi. Se ei ole poliittinen kannanotto, vaan inhimillinen hälytysmerkki. Me emme voi odottaa, että historia katsoo meitä lempeästi, jos nykyhetkessä emme suostu näkemään tuskaa, joka tapahtuu silmiemme edessä.
Gazassa ei tarvita enää pelkkiä sanoja. Siellä tarvitaan ruokaa, lääkkeitä, turvaa – ja ennen kaikkea kansainvälisen yhteisön rohkeutta sanoa: ei enää.
Suomen on aika lopettaa varovainen vaikeneminen. Meidän on toimittava – ei siksi, että olemme suurvalta, vaan siksi, että olemme ihmisiä.