Työntekijöiden oikeuksia ei saa purkaa pala palalta

Viime aikoina olen ollut syvästi huolestunut suuntaan, johon suomalainen työelämä on liukumassa. Hallituksen päätös poistaa ammattiliittojen jäsenmaksujen verovähennysoikeus ei ole vain yksittäinen tekninen muutos verotukseen. Minun näkökulmastani se on osa laajempaa ja huolestuttavaa kehitystä, jossa työntekijöiden oikeuksia ajetaan järjestelmällisesti alas – usein verukkeella, että talous on saatava kuntoon tai että "joustavampi" työelämä olisi kaikkien etu.

Todellisuudessa näiden päätösten seuraukset osuvat kipeimmin tavallisiin työntekijöihin – niihin, jotka tekevät työnsä kunnolla ja he odottavat vastineeksi reilua kohtelua. Ay-jäsenmaksun verovähennysoikeuden poistaminen ei ehkä yksin kaada kenenkään taloutta, mutta se toimii signaalina siitä, millaiseksi työelämää halutaan muuttaa. Vähitellen murennetaan niitä rakenteita, jotka ovat tähän asti taanneet meille turvaa ja neuvotteluvoimaa.

Ay-liike on enemmän kuin pelkkä jäsenmaksu

Suurin osa tuttavista ovat olleet ammattiliiton jäseniä jo vuosia. En pidä jokaista päätöstä tai lausuntoa täydellisenä, vaan siksi, että ymmärrän liikkeen merkityksen laajemmassa mittakaavassa. Liitto on ollut heidän turvana silloin, kun he ovat kohdannut epäoikeudenmukaisuutta työpaikalla. He ovat saaneet neuvontaa, joskus jopa oikeudellista apua. Ilman liittoa he olisivat olleet yksin. Moni ei ehkä tajua, kuinka haavoittuvassa asemassa yksittäinen työntekijä on ilman järjestäytynyttä tukea.

Liitto ei myöskään ole vain hätäapua ongelmatilanteisiin – se on jatkuvasti neuvottelemassa parempia ehtoja kaikille. Jos liittojen asemaa heikennetään, heikkenee samalla meidän kaikkien mahdollisuus vaikuttaa työelämän reunaehtoihin. Sitä kautta työehdoista tulee pelkkiä työnantajien määrittelemiä reunaehtoja, joita sopimisen sijaan vain sanellaan.

Yleissitovuus on työntekijän arjen turva

Yksi suurimmista peloistani on, että tämänkaltainen kehityskulku johtaa lopulta työehtosopimusten yleissitovuuden murenemiseen. Moni ei ehkä tule ajatelleeksi, mitä se tarkoittaisi käytännössä – mutta minä en voi lakata ajattelemasta sitä.

Ilman yleissitovuutta ei olisi enää mitään takaamassa vähimmäispalkkaa. Meillä voisi olla yhä useampi työpaikka, jossa työehtoja ei ole määritelty muualla kuin työsopimuksessa – ja senkin ehdot työnantaja voisi sanella pitkälti yksin. Kuka silloin enää neuvottelisi vuorolisistä, lomarahoista, sairausajan palkasta tai edes siitä, kuinka monta tuntia viikossa tehdään töitä?

Minä en usko, että suurin osa työntekijöistä pystyisi yksinään neuvottelemaan itselleen paremmat ehdot kuin mitä nykyiset työehtosopimukset tarjoavat. Työmarkkinat eivät ole tasaväkiset – työnantajalla on resurssit, asiantuntijat ja valta. Siksi kollektiivinen sopiminen on ollut niin merkittävä osa suomalaista hyvinvointiyhteiskuntaa. Se tasapainottaa voimasuhteita ja luo vakautta.

Kaikki eivät edes ymmärrä mitä voivat menettää

Yksi ongelma on, että monikaan työntekijä ei ehkä täysin hahmota, mitä kaikkea työehtosopimukset heille takaavat. Ne eivät ole vain muodollisuuksia. Ne sisältävät arjen kannalta ratkaisevia asioita, kuten:

• Lomaraha ja lomapalkka

• Sairausajan palkka

• Iltatyö- ja viikonloppulisät

• Työajan tasausvapaat

• Ylityökorvaukset

• Vuosilomien määrä ja jaksotus

Kuvitellaan tilanne, jossa näistä pitäisi neuvotella itse. Suurimmalla osalla ei olisi siihen aikaa, taitoa tai neuvotteluasemaa. Se johtaisi väistämättä eriarvoisuuteen – ja siihen, että heikommassa asemassa olevat työntekijät joutuisivat tyytymään minimiin tai jopa sen alle.

Me tarvitsemme ay-liikettä enemmän kuin koskaan

Monesti kuulee sanottavan, että liitot ovat menettäneet merkityksensä. Että ne ovat vanhanaikaisia instituutioita, jotka eivät enää vastaa nykyajan tarpeisiin. Itse olen täysin eri mieltä. Nykypäivän pirstaloitunut työelämä, jossa osa tekee pätkätöitä, toiset ovat alustatyöläisiä ja kolmannet taistelevat nollatuntisopimusten kanssa, tarvitsee vahvaa ay-liikettä enemmän kuin koskaan. Ilman kollektiivista voimaa yksittäinen työntekijä jää täysin tuuliajolle.

Katse tulevaisuuteen

Toivon, että tulevissa vaaleissa vuonna 2027 ihmiset muistavat nämä päätökset ja niiden seuraukset. Että äänestetään sellaista politiikkaa, joka palauttaa tasapainon työmarkkinoille ja ymmärtää työntekijöiden oikeuksien merkityksen. Kyse ei ole vain taloudesta tai kilpailukyvystä – kyse on siitä, millaisessa yhteiskunnassa haluamme elää. Minä haluan elää yhteiskunnassa, jossa työntekijän ääni kuuluu ja jossa kaikkia kohdellaan oikeudenmukaisesti.