Työelämän mielenterveyskatastrofi vaatii rohkeita päätöksiä
23.05.2025
Kun ystäväni kertoi viime viikolla jäävänsä sairauslomalle uupumuksen vuoksi, tunsin ikävän puristuksen rinnassa. Taas yksi lahjakas ihminen kaatui työelämän myllerryksessä. Hänen tarinansa ei ole ainutlaatuinen – se on käynyt liian yleiseksi suomalaisessa työkulttuurissa.
Tilastot puhuvat karua kieltään. Mielenterveysperusteisten sairauspoissaolojen määrä on kasvanut räjähdysmäisesti viimeisen vuosikymmenen aikana. Työuupumus ei ole enää johtajien ja lääkäreiden privilegi, vaan se ulottuu kaikille toimialoille kassatyöntekijöistä it-konsultteihin. Samaan aikaan työterveyshuollon resurssit ovat kurjassa tilassa, ja mielenterveyspalveluihin jonottaminen voi kestää kuukausia.
Mutta miksi olemme ajautuneet tähän tilanteeseen? Syitä on monia, mutta yksi keskeisimmistä on se, että olemme normalisoineet kestämättömän työkulttuurin. "Kiire kuuluu asiaan" on muuttunut mantrasta myrkylliseksi uskomukseksi, joka syöpyy läpi organisaatioiden. Jatkuva saavutettavuus, päällekkäiset deadlinet ja tekemisen pakko ovat luoneet ympäristön, jossa ihmisen perusrajat häviävät.
Erityisen huolestuttavaa on se, kuinka vähän työpaikoilla puhutaan mielenterveydestä avoimesti. Fyysisestä kivusta voi kertoa esimiehelle, mutta ahdistus tai masennus ovat yhä tabuja. Tämä hiljaisuuden kulttuuri estää varhaisen puuttumisen ja ajaa ihmiset yhä syvempään kuoppaan ennen kuin apua haetaan.
Ratkaisut eivät ole yksinkertaisia, mutta ne ovat olemassa. Ensinnäkin tarvitsemme rohkeutta puhua mielenterveydestä samalla tavalla kuin fyysisestä terveydestä. Esimieskoulutusta tulisi laajentaa niin, että johtajat osaavat tunnistaa uupumuksen merkit ja tukea alaisiaan. Työterveyshuoltoa on vahvistettava erityisesti mielenterveyspalveluiden osalta.
Toiseksi organisaatioiden on otettava vakavasti oma roolinsa työhyvinvoinnin edistäjänä. Tämä tarkoittaa konkreettisia toimia: realistisia aikatauluja, selkeitä prioriteetteja ja oikeaa vapaa-aikaa. Mikään projekti tai deadline ei ole tärkeämpi kuin työntekijöiden terveys.
Kolmanneksi tarvitsemme yhteiskunnallista keskustelua siitä, millaista työelämää haluamme. Onko jatkuva kasvu ja tehokkuuden maksimointi sen arvoista, että menetetään kokonaisia sukupolvia uupumukseen? Ehkä on aika kyseenalaistaa perinteiset menestyksen mittarit ja siirtyä kohti kestävämpiä toimintamalleja.
Muutos ei tapahdu hetkessä, mutta jokainen meistä voi tehdä jotain. Voimme puhua avoimemmin omasta jaksamisestamme, tukea kollegoitamme ja vaatia esimiehiltämme inhimillisempää johtamista. Voimme kieltäytyä osallistumasta uuvuttamiskulttuuriin ja näyttää mallia terveemmistä työelämän käytännöistä.
Työelämän mielenterveysongelmien ratkaiseminen ei ole vain yksilöiden vastuulla. Se vaatii toimia kaikilta tasoilta – yksilöiltä, organisaatioilta ja yhteiskunnalta. Mutta jos emme toimi nyt, tästä kärsivät eniten tulevat sukupolvet. He ansaitsevat työelämän, joka tukee heidän hyvinvointiaan sen sijaan, että se kuluttaisi heitä loppuun.
Aika muutokselle on nyt. Työelämän pitää palvella ihmistä, ei toisinpäin.