Suomi menetti itsenäisyytensä – Nato-jäsenyys ja Yhdysvaltojen kasvava vaikutus

Blogini on ollut hetken hiljaisuudessa monista syistä. Olen odottanut varmuuskopiota, jonka avulla saan palautettua vanhat kirjoitukseni ja niihin liitetyt kuvat. Samalla olen saanut kunnian suunnitella vaalisivut muutamille Vasemmistonuorten ehdokkaille – ja ilokseni voin kertoa, että jokainen heistä tuli valituksi. 🥳 Nyt on jälleen aika palata näppäimistön ääreen – ja aiheena on ehkä tärkein kysymys Suomen nykypolitiikassa: Nato-jäsenyyden vaikutukset.

Suomen liittyminen Natoon oli nopea ja historiallinen päätös, mutta sen valmistelu jäi yksipuoliseksi. Poikkeuksellisen turvallisuustilanteen keskellä tehty ratkaisu ei perustunut perusteelliseen kansalaiskeskusteluun, laajaan poliittiseen analyysiin tai vaihtoehtojen huolelliseen punnintaan. Mielipidemittauksia käytettiin päätöksenteon tukena, mutta ne heijastivat pikemminkin hetkellistä pelkoa kuin harkittua kansan tahtoa. Kun suuria strategisia linjauksia tehdään ilman todellista demokraattista osallistumista, seurauksena on luottamuksen rapautuminen ja päätöksenteon legitimiteetin heikkeneminen. Pitkällä aikavälillä tämä voi nakertaa kansalaisten uskoa demokratiaan ja vaikeuttaa yhteisten suuntaviivojen löytämistä tulevaisuudessa.

Puolueettomuus on ollut yksi Suomen turvallisuuspolitiikan kulmakivistä. Sen ansiosta Suomi tunnettiin vakaana, luotettavana ja diplomatiaan sitoutuneena valtiona, joka kykeni toimimaan sillanrakentajana suurvaltojen välillä. Tämä asema antoi meille uskottavuutta ja liikkumatilaa kansainvälisessä politiikassa sekä vähensi turvallisuuspoliittisia riskejä. Puolueettomuus nähtiin kansallista etua palvelevana, laajasti hyväksyttynä linjana, jonka myötä pystyimme ylläpitämään suhteita niin länteen kuin itään.

Nato-jäsenyyden myötä Suomi on kuitenkin menettänyt osan itsenäisestä toimintavapaudestaan ja asemoitunut osaksi sotilaallista liittoumaa, jonka toimet eivät aina ole puolustuksellisia. Nato on ollut mukana useissa kyseenalaisissa interventioissa – Jugoslavian pommituksista Irakin ja Libyan epävakauttamiseen. Näiden toimien oikeutuksesta voi keskustella, mutta niiden kautta liitto näyttäytyy järjestelmänä, jossa suurvaltojen intressit ohittavat pienempien valtioiden huolenaiheet.

Erityisen huolestuttavaa on Yhdysvaltojen lisääntynyt vaikutus Suomessa. Nato-jäsenyys ei jäänyt muodollisuudeksi, vaan nyt maahamme rakennetaan amerikkalaisia tukikohtia. Tämä kehitys kaventaa Suomen päätösvaltaa ja merkitsee käytännössä sitä, että emme enää hallitse täysin omaa aluettamme tai ulkopolitiikkaamme. Tilanne pahenee, jos Yhdysvaltain nykyinen presidentti Donald Trump, joka on osoittanut haluttomuutta sitoutua Naton yhteisiin puolustusvelvoitteisiin, ei ole valmis puolustamaan Suomea kriisitilanteessa. Tällöin olemme altistaneet maamme vieraalle sotilaalliselle vallalle ilman varmuutta vastavuoroisesta tuesta. Strateginen riippuvuus ilman selkeitä takeita voi johtaa tilanteeseen, jossa Suomi joutuu kantamaan seuraukset päätöksistä, joihin sillä ei ole ollut todellista vaikutusvaltaa.

Yhdysvaltojen sisäinen epävakaus tekee liittolaisuuden entistä epävarmemmaksi. Presidentti Trump on kyseenalaistanut Nato-jäsenmaiden puolustamisen ja esittänyt ehtoja, jotka rikkovat liittokunnan yhtenäisyyden perusperiaatteita. Hänen hallintonsa edustaa yksipuolista etupolitiikkaa ja haluttomuutta sitoutua kansainvälisiin sopimuksiin, mikä horjuttaa koko transatlanttisen yhteistyön perustaa. Näissä oloissa turvallisuuden rakentaminen pelkästään liittolaisuuden varaan on riski, jota ei voida vähätellä.

Lisäksi Suomi ei ole enää puolueeton – eikä täysin itsenäinen. Luopumalla puolueettomuudestamme ja asettumalla Venäjän vastaisiin pakotteisiin olemme asemoituneet sen silmissä epäystävälliseksi valtioksi. Pakotteiden vaikutukset Venäjän talouteen ovat jääneet rajallisiksi, mutta Suomen taloudelle seuraukset ovat olleet tuntuvia. Katkaisimme pitkäaikaisia kauppasuhteita, joiden varaan osa kansantaloudestamme rakentui. Ulkopuolelta katsottuna tämä herättää kysymyksiä: miksi luovuimme hyödyllisistä sopimuksista, jotka palvelivat kansallista etuamme? Suomen tulisi EU:ssa uskaltaa nostaa esiin vaihtoehtoisia näkökulmia ja puolustaa omaa taloudellista etuaan, myös silloin kun se eroaa suurten jäsenmaiden linjasta.

Olisimme voineet valita toisin. Puolueettomuus ei ollut heikkoutta – se oli vahvuus, joka tarjosi Suomelle mahdollisuuden toimia itsenäisesti ja uskottavasti maailmassa, jossa riippumattomuus on yhä harvinaisempaa. Nyt olemme osa järjestelmää, jonka toimintaa emme ohjaa, ja jonka arvot eivät aina kohtaa omiimme. Jos emme käy avointa keskustelua tästä kehityksestä nyt, vaarana on, että itsenäinen Suomi kutistuu pelkäksi nimelliseksi valtioksi – ilman todellista päätösvaltaa tai liikkumavaraa.