Suomen ulkopolitiikan hiljaisuus paljastaa moraalisen kriisin – miksi emme enää puolusta oikeutta?

Kysyn suoraan: Miksi Suomi puhuu ulkopolitiikassaan ympäriinsä, kun tilanne huutaa selkeyttä ja johdonmukaisuutta? Miksi me emme kykene yksiselitteisesti sanomaan, että hyökkäykset toiseen suvereeniin valtioon – etenkään siviilikohteisiin – ovat kansainvälisen oikeuden vastaisia? Milloin meille on tullut tavaksi puhua varovaisesti silloin, kun pitäisi seisoa arvojemme takana?

Olen huomannut, että Suomen poliittinen johto käyttää usein hienovaraisia, hämäriksi jääviä ilmaisuja ulkopolitiikassa. "Emme allekirjoita ennaltaehkäiseviä iskuja", lausuttiin presidentin suulla. Mutta mitä se tarkoittaa käytännössä? Tunnemmeko lainkaan kansainvälisiä sopimuksia, joita olemme itse olleet rakentamassa?

Yhdistyneiden kansakuntien peruskirja on selvä: valtioilla on oikeus puolustautua, mutta hyökkäys ennen hyökkäystä – ilman todistettua uhkaa – ei ole puolustautumista. Se on hyökkäystä. Kun Suomi ei tuomitse selkeitä kansainvälisen oikeuden rikkomuksia, se ei ole neutraali ele – se on valinta olla puuttumatta vääryyteen.

Minua häiritsee erityisesti se, että Suomi tuntuu toimivan ulkopolitiikassa valikoivasti. Yhden valtion loukatessa kansainvälistä oikeutta, olemme nopeasti esittämässä huolestuneita kannanottoja ja tuomitsevia lausuntoja. Mutta kun toinen valtio – vaikkapa Israel – toimii samalla tavoin, reaktio on vaisu tai olematon.

Onko niin, että reagoimme voimakkaammin silloin, kun se on geopoliittisesti turvallista, mutta pysymme hiljaa, kun kyseessä on "liittolainen" tai maa, jonka kanssa emme halua rikkoa suhteita? Jos näin on, olemme jo hukanneet ulkopolitiikkamme moraalisen kompassin.

Vaikka maailman huomio nyt kohdistuu Iraniin, minä en voi unohtaa, mitä Gazassa tapahtuu. Päivittäin siviilit kärsivät, ihmiset menettävät kotejaan, lapsia kuolee. Tämä ei ole konfliktia – tämä on humanitaarinen kriisi, johon ei tunnu löytyvän sanoja Suomen korkeimmalta johdolta.

Kysyn itseltäni: onko meidän hiljaisuutemme yhtä kuin hyväksyntä? Vai onko kyse pelosta, että rehellinen puhe asettaisi meidät vastakkain suurvaltojen tai tiettyjen liittolaisten kanssa? Kumpikin vaihtoehto on lohduton.

Kun Suomi ei tunnusta Palestiinaa valtiona, se lähettää selkeän viestin: emme tunnusta palestiinalaisten oikeutta olemassaoloon. Tämä ei ole vain diplomaattinen viive – tämä on arvovalinta. Samalla kun puhumme demokratian ja ihmisoikeuksien puolesta maailmalla, kieltäydymme tunnustamasta kansaa, joka on vailla omaa maata, omaa turvaa ja omaa ääntä.

Itsemääräämisoikeus ei ole jotain, mitä myönnetään silloin kun se sattuu sopimaan geopoliittisiin intresseihin. Se on perusoikeus. Ja jokainen päivä, jonka Suomi viivyttää Palestiinan tunnustamista, on päivä, jolloin seisomme historian väärällä puolella.

Nykyinen poliittinen puhe Suomessa viljelee mielellään termiä "arvopohjainen realismi". Mutta mitä se oikeastaan tarkoittaa, jos emme käytä arvojamme silloin, kun ne todella joutuvat koetukselle? Realismi ei saa olla tekosyy vaikenemiselle. Päinvastoin, juuri silloin kun tilanne on vaikea, tarvitaan rohkeutta pitää kiinni periaatteista.

Minun on vaikea katsoa hiljaista ulkopolitiikkaa silmiin ja olla tuntematta pettymystä. Missä ovat ne periaatteet, joihin Suomen ulkopolitiikka on aiemmin nojannut – ihmisoikeudet, kansainvälinen oikeus, rauhan puolustaminen? Ovatko ne enää muuta kuin juhlapuheita?

Vaikenemalla emme pysy puolueettomina – me asetumme jollekin puolelle. Siksi toivon, että Suomi uskaltaa vielä kerran löytää äänensä. Selkeän, johdonmukaisen ja arvoihin pohjautuvan äänen, joka ei pelkää sanoa: tämä on väärin.