Puhumisen vallankumous - miten nuorten avoimuus muuttaa mielenterveyskeskustelun Suomessa

21.05.2025
Kuvittelen mielessäni arkisen kohtauksen: kahvilan nurkkapöydässä istuu harmaantunut vanhempi rouvaseurue. "Nykyään kaikki nuoret tuntuvat olevan jotenkin sairaita. Mielenterveys sitä, mielenterveys tätä. Meidän nuoruudessamme ei ollut aikaa masentua", toteaa yksi heistä painokkaasti muiden nyökytellessä. Viereisessä pöydässä kolmekymppinen nainen kuuntelee tahtomattaan ja nielaisee. Hänen ystävänsä kertoi juuri edellisenä iltana jääneensä sairaslomalle työuupumuksen vuoksi. Tällaisia kohtaamisia tapahtuu kaikkialla ympärillämme. Tutkimusten mukaan suomalaisista noin 20-25 prosenttia kärsii jossain elämänsä vaiheessa mielenterveyden häiriöistä, eikä ole mitään syytä olettaa, että nämä ongelmat olisivat syntyneet vasta viime vuosikymmeninä. Ero on siinä, miten niistä puhutaan – vai puhutaanko lainkaan.

On valtava helpotus ja ilo todistaa, kuinka mielenterveydestä puhuminen on lopultakin murtamassa tabun rajoja suomalaisessa yhteiskunnassa. Nuoremmat sukupolvet – milleniaalit ja Z-sukupolvi – ovat ottaneet kantaakseen muutoksen viitan, joka vähitellen levittäytyy myös vanhempien ikäryhmien ylle.

Mielenterveyden Keskusliiton vuoden 2023 kyselytutkimuksen mukaan 18-25-vuotiaista suomalaisista 67 prosenttia kokee voivansa puhua mielenterveysongelmistaan avoimesti lähipiirissään. Vastaava luku yli 65-vuotiaiden keskuudessa on vain 34 prosenttia. Ero on huomattava ja kertoo syvästä kulttuurisesta muutoksesta.

Nuorten avoimuudella on juurensa yhteiskunnallisissa muutoksissa. Sosiaalinen media on tarjonnut alustan kokemusten jakamiselle ja vertaistuelle. Julkisuuden henkilöt ovat rohkeasti kertoneet omista mielenterveysongelmistaan, ja kouluissa on panostettu tunnetaitojen opetukseen. Tietoa on saatavilla enemmän kuin koskaan, ja stigma on vähitellen murenemassa.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että mielenterveysongelmat olisivat lisääntyneet tai että nykynuoret olisivat jotenkin "heikompia" kuin aiemmat sukupolvet, kuten joskus virheellisesti väitetään. THL:n pitkäaikaistutkimukset osoittavat, että mielenterveysongelmien esiintyvyys ei ole merkittävästi kasvanut, vaikka diagnoosien määrä onkin lisääntynyt. Kyse on enemmänkin tunnistamisen ja avun hakemisen kynnyksestä.

Monet vanhemman polven suomalaiset kasvoivat ympäristössä, jossa henkisistä vaikeuksista vaiettiin tai niitä vähäteltiin. Sodan ja pulan sukupolville opetettiin, että vaikeuksista selvitään kestämällä ja pärjäämällä. Monelle tunteiden ilmaiseminen tai avun pyytäminen merkitsi heikkoutta. Tilastojen valossa silti lähes joka neljäs myös näistä ikäluokista on kokenut mielenterveyden haasteita, mutta ne on saatettu kanavoida fyysisiksi oireiksi, alkoholinkäytöksi tai yksinkertaisesti kärsitty hiljaisuudessa.

 


Muistan, miten vanhukset saattoivat puhua vanhassa huushollissa "hermolomista" ja "väsymyksestä", kun tosiasiassa kyse saattoi olla vakavasta masennuksesta. Sanat ja diagnoosit puuttuivat, tai niitä ei haluttu käyttää. On merkittävää, että itsemurhakuolleisuus oli Suomessa korkeimmillaan juuri 1990-luvun taitteessa, aikana jolloin nykyiset keski-ikäiset ja eläkeläiset olivat työikäisiä. Vaikeneminen ei suojellut ketään.

Nuorten rohkeus puhua mielenterveydestä on siten enemmän kuin ohimenevä trendi – se on kulttuurinen vallankumous, joka pelastaa ihmishenkiä. Kun Instagram-julkkis kertoo avoimesti masennuksestaan tai lukiolainen uskaltaa sanoa opettajalleen tarvitsevansa tukea ahdistukseen, tapahtuu jotain radikaalia: näkymätön muuttuu näkyväksi, koettavissa olevaksi, hoidettavaksi.

Silti olisi virhe ajatella, että avoimuus yksin riittäisi. Mielenterveyspalveluiden saatavuudessa on Suomessa yhä vakavia puutteita. YTHS:n mielenterveyspalveluihin joutuu jonottamaan kuukausia, ja moni jää kokonaan ilman tarvitsemaansa hoitoa. Terapiatakuu on edennyt hitaasti, eikä mielenterveyspalveluita ole resursoitu vastaamaan kasvavaan kysyntään.

Nuorten sukupolvien avoimuus on kuitenkin pakottanut myös poliittiset päättäjät reagoimaan. Vuoden 2021 mielenterveysstrategia oli ensimmäinen laatuaan Suomessa, ja se tehtiin vastauksena erityisesti nuorten vaatimuksille paremmasta mielenterveystyöstä. Kyse on lopulta yhteiskunnallisesta muutoksesta, joka tapahtuu puheen tasolla, mutta vaatii myös konkreettisia toimia.

Olen huomannut, että sukupolvien välinen kuilu mielenterveyteen suhtautumisessa voi aiheuttaa tuskallisia väärinymmärryksiä. Kuvittele tilanne: nuori aikuinen mainitsee perheen joulupöydässä käyvänsä terapiassa. Vanhemman sukupolven edustaja saattaa reagoida hämmennyksellä tai jopa torjunnalla: "Meidänkin sukupolvi kesti lamavuodet ja pankkikriisin, eikä kukaan juossut terapiaan. Nyt kaikki pitäisi saada ilman ponnisteluja." Nämä näkemyserot eivät ole harvinaisia.

On kuitenkin merkkejä siitä, että avoimuus tarttuu. Olen lukenut useita tapauksia, kuinka vanhemman ikäpolven edustajan alkuvaiheen skeptisyys muuttui kiinnostukseksi, kun hänen lähipiirissään joku uskalsi rauhallisesti kertoa, mitä työuupumus oikeasti tarkoittaa ja miten se vaikuttaa aivojen toimintaan. Parhaimmillaan nuorten avoimuus toimii muutoksen katalysaattorina, joka antaa myös vanhemmille sukupolville luvan puhua aiemmin vaietuista kokemuksistaan.

Joka kerta kun joku uskaltaa sanoa ääneen: "Minulla on masennus" tai "Kärsin ahdistuksesta", se normalisoi mielenterveyden haasteet osaksi inhimillistä kokemusta. Tässä siirtymässä vaikenemisen kulttuurista puhumisen kulttuuriin on kysymys perustavanlaatuisesta muutoksesta suomalaisessa mentaliteetissa – siirtymästä, jossa nuoret näyttävät tietä.

Kun pohdin näitä sukupolvien välisiä eroja, jään miettimään: ehkä 20 vuoden päästä uusi sukupolvi ihmettelee, miten mielenterveyden ongelmiin suhtauduttiin vielä 2020-luvulla niin ristiriitaisesti. Ehkä tulevaisuudessa henkisen hyvinvoinnin vaaliminen on yhtä luonnollista ja sosiaalisesti hyväksyttyä kuin fyysisestä kunnostaan huolehtiminen on nykyään.

Muutoksen merkit ovat jo nähtävissä. Yritykset ottavat työntekijöiden henkisen hyvinvoinnin yhä vakavammin, kun on ymmärretty sen yhteys tuottavuuteen ja innovaatiokykyyn. Kouluissa panostetaan tunnetaitojen opetukseen, ja sosiaali- ja terveyspalveluita kehitetään ennaltaehkäisevämpään suuntaan. Julkisessa keskustelussa mielenterveys nähdään yhä useammin kansanterveydellisenä ja -taloudellisena kysymyksenä, ei vain yksilön ongelmana.

Nuorten sukupolvien avoin suhtautuminen mielenterveyteen voi olla avain parempaan tulevaisuuteen. Kun nuoret puhuvat, viesti kulkee myös ylöspäin – vanhemmille, opettajille, esihenkilöille ja lopulta päättäjille. Jokainen keskustelu, joka rikkoo stigmaa ja väärinkäsityksiä, on askel kohti inhimillisempää yhteiskuntaa.

Silti meillä on vielä pitkä matka kuljettavana. Avointa keskustelua tarvitaan niin perheissä, työpaikoilla kuin julkisuudessakin. Tarvitsemme kohtaamisia, joissa sukupolvet voivat jakaa näkemyksiään ja kokemuksiaan ilman tuomitsemista. Ja ennen kaikkea tarvitsemme toimivia rakenteita ja riittäviä resursseja, jotta puhe voi muuttua myös teoiksi.

Olen syvästi kiitollinen siitä, että elän aikaa, jolloin puhumisen vallankumous on vihdoin alkanut. On ilo nähdä, kuinka mielenterveydestä puhutaan enemmän kuin koskaan aiemmin. Vaikka keskustelu on välillä kivuliasta ja väärinymmärryksiä syntyy, uskon vakaasti, että juuri avoimuus on tie parempaan huomiseen – sellaiseen, jossa kukaan ei enää joudu kantamaan henkistä taakkaansa yksin ja hiljaisuudessa.

Share