Nuorten mielenterveys ei ole kriisi – se on huuto, jota emme kuuntele

22.07.2025
Tässä ajassa ei enää ole hiljaisuutta. On vain tauotonta puhetta, notifikaatioiden säksätystä ja algoritmien määrittämää elämää. Nuoret kasvavat maailmassa, jossa heitä mitataan, vertaillaan ja tarkkaillaan enemmän kuin koskaan ennen. Me puhumme "mielenterveyskriisistä", mutta emme uskalla katsoa peiliin ja kysyä: miksi lapsemme voivat näin huonosti?

Ehkä siksi, että olemme rakentaneet yhteiskunnan, jossa inhimillisyys on tehokkuuden sivutuote. Missä virhe on epäonnistuminen, ei oppimista. Missä hengähdyshetki on laiskuutta ja missä ihminen on ennen kaikkea resurssi.

Jos joku oireilee, hoidamme yksilön – mutta emme ympäristöä, joka sairastuttaa.

Kun nuori ahdistuu, hänet lähetetään psykologille, ehkä lääkärille. Jonotus alkaa. Arviointi, ehkä keskusteluja, joskus lääkkeitä. Hyvä niin, jos apua saa. Mutta mitä tapahtuu sen jälkeen, kun vastaanoton ovi sulkeutuu? Nuori palaa samaan kouluun, jossa opettajat uupuvat. Samaan kotiin, jossa vanhemmat ovat kiireisiä ja ahdistuneita. Samaan nettiin, jossa jokainen virhe tallentuu ja leviää.

Tarvitsemme uudenlaista mielenterveyspolitiikkaa – ei vain hoitoa oireille, vaan järjestelmää, joka ehkäisee. Ei pelkästään terapiatakuita, vaan arkkitehtuuria toivolle.

Ensimmäinen askel: palautetaan ihmisyys arkeen.

Nuorille ei pitäisi rakentaa vain hoitopolkuja, vaan siltoja yhteyteen. Koulujen pitää olla muutakin kuin oppimistehtaita. Tarvitsemme "kolmansia tiloja", paikkoja, joissa voi vain olla – ilman pakkoa suoriutua tai pärjätä. Kirjastot, nuorisotilat, kahvilat, jopa tyhjät huoneet, joissa voi kokoontua ja hengittää. Tiloja, joissa saa epäonnistua, olla outo, olla hiljaa.

Toiseksi, tarvitsemme uuden tavan puhua tunteista. Ei ylhäältäpäin ohjattua tunnekasvatusta, vaan vertaisten vetämiä tiloja, joissa nuoret opettavat toisiaan – kokemuksen ja empatian kautta. Peer support -ryhmät eivät ole kevyttä puuhastelua, vaan toimivia, tutkimuksilla tuettuja keinoja tukea mielenterveyttä ruohonjuuritasolla.

Kolmanneksi, koulut on avattava yhteistyölle. Miksi psykologit ja kuraattorit ovat usein seinän takana piilossa? Miksei luokkaan voisi tulla kerran viikossa mielenterveyden ammattilainen – ei arvioimaan, vaan keskustelemaan? Meillä on mahdollisuus rakentaa kouluihin mallia, jossa hyvinvointi ei ole satunnaista, vaan sisäänrakennettua.

 


Tarvitsemme myös rohkeutta kokeilla.

Miltä kuulostaisi mielenterveyden perusoppi osana opetussuunnitelmaa? Ei pelkkiä tietoiskuja, vaan jatkuvaa reflektiota, harjoitteita, keskusteluja – tunne- ja vuorovaikutustaitoja, resilienssiä, keinoja käsitellä epävarmuutta. Ajatellaan hetki radikaalisti: pitäisikö oppivelvollisuuden piiriin kuulua myös mielenterveyden "taitotunti"? Jos liikuntaa on pakollisena, miksei mielenhuoltoakin?

Entä voisiko kansallinen mielenterveysohjelma sisältää mentorointia? Jokaiselle nuorelle oma aikuinen tai vähän vanhempi opiskelijamentori, johon voi olla yhteydessä. Ei virallinen valvoja, vaan inhimillinen linkki, joka pysyy.

Ja vielä yksi ehdotus, ehkä utopistinen mutta tarpeellinen: perustulon kaltainen "mielenterveystakuu", jossa jokaisella nuorella on oikeus vuosittain esimerkiksi kymmeneen ilmaiseen, jonottomaan mielenterveyspalvelun käyntiin – ilman diagnoosia, ilman byrokratiaa. Koska mieli ei aina oireile näyttävästi. Joskus se vain hiljenee.

Lopulta kyse on tahtotilasta.

Meillä on varaa hyvinvointiin, jos päätämme, että se on tärkeämpää kuin optimoitu tuotanto. Meillä on varaa hoivaan, jos päätämme, että ihmisen arvo ei riipu hänen suorituskyvystään.

Nuorten mielenterveys ei ole luksusongelma, vaan yhteiskunnan kestävyyden ytimessä. Jos kadotamme sukupolven, emme saa sitä takaisin.

Ei siis enää korulauseita eikä kampanjoita, jotka unohtuvat viikossa. Nyt tarvitaan rohkeita päätöksiä ja rakenteellista uudistusta. Meidän tehtävämme ei ole vain kuunnella nuoria, vaan kuulla heitä – ja rakentaa maailma, jossa heidän on hyvä olla.

Share