Suomen kesässä on jotakin syvästi ristiriitaista. Aurinko paahtaa, kaupungit kuhisevat turisteja, terassit ovat täynnä – ja vain muutaman korttelin päässä ihmiset seisovat ruokajonossa odottamassa leipäkassia. Ei kymmenen, ei viisikymmentä, vaan sadat jonottavat viikoittain ruoka-apua, jotkut jo tuntikausia ennen jakelua. Vanhuksia rollaattoreineen, yksinhuoltajia, opiskelijoita, työkyvyttömiä, työttömiä – ja yhä useammin myös työssäkäyviä. Se, että nälkä on palannut Suomeen, ei ole luonnonlaki. Se on päätöksentekijöiden tekemä valinta, joka kertoo yhteiskuntamme suunnasta enemmän kuin mikään juhlapuhe tai budjettilinjaus.
Meidän on lopetettava puhuminen kriiseistä ikään kuin ne olisivat taivaalta pudonneita onnettomuuksia. Taloudelliset leikkaukset, indeksijäädytykset, asumistuen karsinnat ja sosiaaliturvan heikennykset eivät ole tapahtuneet vahingossa. Ne on toteutettu täysin tietoisesti, vaikka seuraukset ovat olleet ennakoitavissa. Tiedettiin kyllä, että kun toimeentulotuesta, työttömyysturvasta ja asumistuesta leikataan samaan aikaan, syntyy köyhyyden kierre, josta ei ole ulospääsyä ilman ulkopuolista apua. Silti leikattiin – ja vieläpä tilanteessa, jossa työmarkkinoilla ei ole tilaa kaikille, ja jossa edes täysipäiväinen työ ei aina riitä kattamaan perusmenoja.
On myös täysin harhaanjohtavaa puhua näistä päätöksistä "pakollisina sopeutuksina". Kun valtio ottaa lisävelkaa keventääkseen hyvätuloisten verotusta, mutta samaan aikaan leikataan perusturvasta, puhutaan arvovalinnoista – ei välttämättömyydestä. Siinä missä varakkaat saavat lisää verovapautta sijoitustuloihinsa, köyhät seisovat leipäjonossa toivoen, että sämpylöitä riittää vielä omaan vuoroon. Tällainen järjestelmä ei ole yhteiskuntasopimus, vaan sen irvikuva.
Mutta ehkä vielä huolestuttavampaa kuin akuutti köyhyys, on se pitkä varjo, jonka tämä kehitys heittää tulevaisuuteen. Nälkä ei synnytä vain tyhjiä vatsoja, vaan myös osattomuutta, toivottomuutta ja katkeruutta. Kun ihminen joutuu jatkuvasti taistelemaan selviytyäkseen, ei ole tilaa rakentaa unelmia tai suunnitella tulevaa. Lapset kasvavat ympäristöissä, joissa ei ole varaa harrastuksiin, uusiiin vaatteisiin tai edes koulupäivän jälkeiseen välipalaan. Tämä ei ole vain inhimillinen tragedia, vaan myös taloudellinen ja yhteiskunnallinen itseaiheutettu katastrofi.
Yhteiskunta, joka ei kanna huolta heikoimmistaan, menettää moraalisen selkärankansa. Mutta se menettää myös oman toimintakykynsä. Köyhyys ei ole vain yksilön ongelma – se on yhteinen ongelmamme. Se näkyy kasvavina terveydenhoitokustannuksina, syrjäytymisinä, mielenterveysongelmina, rikollisuutena ja lopulta epäluottamuksena koko järjestelmää kohtaan. Kun ihmiset kokevat, ettei järjestelmä ole heitä varten, he lakkaavat osallistumasta, äänestämästä ja välittämästä. Siihen tilalle astuu katkeruus, joka on altis ääriliikkeiden ja populismin polttoaineeksi.
Mikä pahinta, vaihtoehtoja olisi ollut. Voisimme keskustella perustulosta, joka ei nöyryytä vaan kannustaa. Voisimme luoda reilumpaa verotusta, jossa pääomatulot verotettaisiin samalla logiikalla kuin palkkatulot. Voisimme investoida koulutukseen ja hyvinvointipalveluihin, jotka ehkäisevät syrjäytymistä jo ennen kuin ongelmat kasaantuvat. Mutta näiden sijaan on valittu säästölinja, joka syö omaa pohjaansa.
