Näkymättömien kärsimys – kun yhteiskunta hylkää vanhimmat jäsenensä

Kävelemme heidän ohitseen joka päivä. Kaupan jonossa seisova mummo laskee kolikoitaan tarkasti ennen jokaista ostosta. Naapurin vanha mies ei enää astu ulos rikkinäisten kenkien takia – ei siksi ettei jaksaisi, vaan koska uusiin ei ole varaa. He ovat yhteiskuntamme unohdettu syvyys, vanhuusköyhyyden kasvot, jotka häpeän takia piilottelevat hätäänsä.

Milloin päätimme, että ihmisen arvo määräytyy tuotantokyvyn perusteella? Milloin hyväksyimme ajatuksen, että työuran päättyessä ihmisestä tulee yhteiskunnallinen taakka, jonka ylläpito on laskettava tarkasti? Olemme luoneet järjestelmän, jossa elämäntyön palkintona on ahdistus siitä, riittävätkö rahat ruokaan ja lämmitykseen.

Vanhuusköyhyys ei ole vain tilastollinen ilmiö tai poliittinen argumentti. Se on yksittäisiä tragedioita, joita tuhannet ihmiset kokevat ympärillämme. Se tarkoittaa, että 80-vuotias syö päivässä yhden aterian, koska eläke ei riitä muuhun. Se merkitsee valintaa lääkkeiden ja ruoan välillä sairastuessa. Se muuttaa oman kodin vankilaksi, kun liikkumiseen ei ole varaa.

Erityisen traagista on, että nämä ihmiset ovat rakentaneet yhteiskunnan, jossa me nyt elämme. He ovat työskennelleet tehtaissa, kouluissa ja sairaaloissa. He ovat maksaneet veroja, kasvattaneet lapsia ja hoitaneet omia vanhempiaan. Nyt, kun he tarvitsevat hoivaa ja turvaa, me käännämme heille selkämme.

Puhumme jatkuvasti siitä, millaisen yhteiskunnan jätämme lapsillemme. Mutta entä millaisen yhteiskunnan jätämme itsellemme? Jokainen meistä vanhenee – jos meillä on tuuria. Jokainen voi joutua tilanteeseen, jossa terveys pettää ja voimat vähenevät. Mitä se meistä kertoo, jos emme takaa ihmisarvoista vanhuutta niille, jotka ovat jo tehneet työnsä?

Vanhuusköyhyys paljastaa yhteiskunnastamme jotain perustavaa. Se osoittaa, ettemme arvosta ikääntyneiden viisautta ja kokemusta. Se todistaa, että näemme ihmisen vain taloudellisena yksikkönä, jonka arvo laskee tuottavuuden hiipuessa.

Vanhuus ei ole sairaus, jota pitäisi parantaa, eikä ongelma, joka vaatii ratkaisua. Se on elämän luonnollinen vaihe, joka ansaitsee kunnioitusta ja tukea. Ikääntyneet eivät ole rasite – he ovat elävä muistimme, kokemuksemme ja viisautemme lähde. Heidän tarinansa muodostavat yhteisömme perustan, joka ansaitsee säilyttämisen ja vaalimisen.

Kun kuulen väitteitä siitä, ettei meillä ole varaa huolehtia vanhuksista, suutun. Meillä on varaa miljardien eurojen sotilashankintoihin ja yritysten tukemiseen. Meillä riittää rahaa varakkaimpien verohelpotuksiin. Mutta meillä ei muka ole varaa siihen, että iäkäs ihminen elää viimeiset vuotensa arvokkaasti?

Kyse ei ole rahasta vaan arvoista. Kyse on siitä, millaisia ihmisiä haluamme olla ja millaisen yhteiskunnan rakennamme. Yhteiskunnan sivistyneisyys mitataan sillä, miten se kohtelee heikoimmassa asemassa olevia jäseniään. Tällä mittarilla epäonnistumme.

Vanhuusköyhyys ei ole väistämätön luonnonlaki. Se on poliittinen valinta, jonka voimme muuttaa. Voimme päättää, että jokaisella on oikeus ihmisarvoiseen vanhuuteen. Voimme määrittää, että pitkä työura ansaitsee turvatun eläkeiän. Voimme vakiinnuttaa sen, että hoiva ja huolenpito ovat perusoikeus, eivät ylellisyys.

Ratkaisu edellyttää konkreettisia toimia. Eläkkeensaajien toimeentulon turvaaminen vaatii takuueläkkeen korottamista ja asumistuen riittävyydestä huolehtimista. Kotihoidon resurssien vahvistaminen estää hoivaköyhyyttä ja mahdollistaa kotona asumisen pidempään. Ikääntyneiden palvelujen saavutettavuus ja laatu on varmistettava riittävällä rahoituksella.

Muutos alkaa tunnustamalla ongelman olemassaolo ja ottamalla se vakavasti. Se alkaa näkemällä vanhuusköyhyyden takana elävät ihmiset, ei vain numeroita tilastoissa. Se alkaa ymmärtämällä: tänään he, huomenna me. Kun tunnistamme itsemme tulevaisuuden vanhuksina, alamme rakentaa yhteiskuntaa, jossa itse haluamme elää.