Minä en pelkää tiedettä – minä pelkään sen tukahduttamista
12.07.2025
Olen aina uskonut siihen, että ihmiskunta selviää. En siksi, että olisimme erityisen järkeviä tai yhteistyökykyisiä lajina, vaan siksi, että meillä on tiede. Tiede ei lupaa helppoja ratkaisuja, mutta se lupaa jotain paljon arvokkaampaa: kyvyn ymmärtää maailmaa ja sopeutua siihen. Siksi olen viime aikoina ollut aidosti huolissani – en pelkästään sodista, ilmastokriisistä tai poliittisesta radikalisoitumisesta, vaan siitä, miten yhä useammin näen tiedettä ja sen tekijöitä sysättävän sivuun.
Viimeisimpänä herätyksenä toimi Donald Trumpin paluu Yhdysvaltain politiikan huipulle. Ensin tuli rahoituksen jäädyttäminen, sitten tiedeyhteisöjen ideologinen ohjailu. Tiedän, että moni ajattelee: “Se on siellä, ei koske meitä.” Mutta minä ajattelen toisin. Kaikki aaltoilee nykymaailmassa nopeasti yli rajojen – myös tieteenvastaisuus. Ja Suomi, joka vielä hiljattain oli ylpeä sivistyksen ja tutkimuksen mallimaa, on ottanut huolestuttavia askeleita samaan suuntaan.
Meillä ei ehkä kielletä tutkimusaiheita suoraan, mutta kun hallitus torppaa maahanmuuttoon liittyvän tutkimusteeman tai leikkaa perustutkimuksen resursseja, viesti on selvä: kaikkea ei haluta ymmärtää. Se on pelottavaa. Ei siksi, että jokin yksittäinen tutkimus jäisi tekemättä, vaan siksi, että se murentaa tiedon autonomian periaatetta. Ja ilman sitä meillä ei ole tiedettä, vain hallittua tiedon tuotantoa.
Tiede ei ole koskaan ollut täydellistä tai virheetöntä. Mutta sen kauneus piilee siinä, että se korjaa itseään. Se etsii, epäilee, testaa ja uudelleenajattelee. Sen tehtävä ei ole miellyttää vallanpitäjiä tai vastata äänestäjien pelkoihin – sen tehtävä on kertoa, mitä emme vielä ymmärrä, ja pakottaa meidät katsomaan myös epämukaviin suuntiin. Juuri siksi se on korvaamaton osa toimivaa demokratiaa.
Muistan yhä elävästi kevään 2020, kun maailma pysähtyi koronan edessä. Silloin tiede ei ollut "kustannuserä", vaan meidän pelastuksemme. Ihmiset, joiden tutkimusta oli aiemmin pidetty "turhana perustutkimuksena", olivatkin hetkessä kriisinhallinnan ytimessä. Miten nopeasti unohdamme sen. Nyt, kun uhkat ovat jälleen enemmän tulevaisuuden sumussa – kuten ilmastonmuutoksen kiihtyminen, luonnon monimuotoisuuden köyhtyminen tai seuraava maailmanlaajuinen pandemia – tiede sysätään taas budjettileikkausten jalkoihin.
Minä en halua elää maailmassa, jossa tutkijoiden on ensin mietittävä, onko heidän tutkimusaiheensa poliittisesti hyväksyttävä. Tai jossa yliopistojen rahoitus riippuu siitä, kuinka hyvin ne palvelevat kulloistakin hallitusohjelmaa. Haluan elää maailmassa, jossa kriittinen ajattelu ja uuden tiedon etsintä ovat suojeltuja oikeuksia – ei uhkia vallalle.
Juuri siksi ilahduin uutisesta, että Suomen Akatemia investoi 50 miljoonaa euroa kansainvälisten tutkijoiden houkuttelemiseen Suomeen. Se on viisas liike paitsi moraalisesti myös strategisesti. Me voimme olla turvasatama niille, jotka muualla vaiennetaan. Ja samalla voimme rikastuttaa omaa tutkimuskenttäämme monimuotoisuudella, joka synnyttää uutta ymmärrystä.
En väitä, että tiede yksin ratkaisee kaikki ongelmamme. Mutta tiede on kompassi, joka auttaa meitä kulkemaan oikeaan suuntaan – varsinkin silloin, kun näkyvyys eteenpäin on heikko. Ja nyt se todella on.
Siksi meidän on tehtävä selväksi, ettei tiede ole hallituksen kausittainen projekti, vaan yhteiskunnan pysyvä selkäranka. Meidän pitää puolustaa tutkijoita, tutkimusrahoitusta ja ennen kaikkea oikeutta kysyä vaikeita kysymyksiä. Koska juuri niiden kysymysten kautta voimme löytää vastauksia, joita emme vielä osaa edes etsiä.
Minä uskon tieteeseen – ja juuri siksi en voi vaieta, kun näen sen joutuvan hyökkäyksen kohteeksi. Tulevaisuutta ei rakenneta pelolla, vaan tiedolla. Ja siihen investoiminen ei ole luksusta, vaan elinehto.