Miltä tuntuu kuulua yhteiseen tarinaan?
18.07.2025
Olen joskus miettinyt, miltä tuntuu hengittää maailmassa, jossa ei tarvitse jatkuvasti todistaa omaa olemassaolonsa arvoa. Sellaisessa maailmassa heräisin aamulla ja tietäisin, että jos sairastun, minut hoidetaan. Että jos jään työttömäksi, en huku häpeään ja köyhyyteen. Että jos lapseni syntyy vammaisena, se ei tarkoita taloudellista romahdusta, vaan yhteisön tukea. Ei säälistä – vaan solidaarisuudesta. Siksi olen sosialisti.
Sosialismi ei ole minulle taloudellinen matemaattinen yhtälö. Se ei ole edes ideologia sanan teknisessä merkityksessä. Se on tunne. Se on kokemus siitä, että emme elä täällä yksin. Että elämä voi olla jotain muuta kuin suoritus, kilpailu ja pelko. Että arvokkainta ei ole voitto, vaan turva.
Minun sosialismini alkaa keittiöstä. Siellä, missä vanhemmat miettivät, millä rahalla laitetaan ruokaa. Tai koulusta, jossa opettajat kantavat huolta lapsista, joiden eväspaketeissa ei ole kuin leipää ja vettä. Tai terveyskeskuksesta, jossa hoitajat venyvät, vaikka jaksaminen on mennyt jo kuukausia sitten. Minulle sosialismi ei ole teoria, vaan konkreettinen tunne: että olemme toisillemme olemassa.
Mutta nyt haluan sanoa jotain, mitä harvoin kuulen edes sosialistien suusta.
Sosialismi ei ole vain vastalause ahneudelle. Se ei ole pelkkä turvaverkko epäonnistujille. Se on myös leikkikenttä luovuudelle.
Kun ihmisellä on perusturva, syntyy jotain erityistä. Syntyy mahdollisuus unelmoida. Ei vain selviytyä, vaan kuvitella. Tämä on näkökulma, joka usein unohtuu – sosialismi ei rajoita, vaan vapauttaa. Se antaa tilaa ajatella, leikkiä, tehdä virheitä ilman, että ne maksavat kodin tai tulevaisuuden.
Ajattele vaikka tätä: Kuinka monta loistavaa runoilijaa, keksijää, tutkijaa tai taiteilijaa jää syntymättä, koska he joutuvat nuorena valitsemaan turvallisen mutta tappavan tylsän reitin elättääkseen itsensä? Kuinka monta pientä käsityöyrittäjää, yhteisön rakentajaa tai paikallista kehittäjää jää nousematta, koska heidän energiansa menee siihen, että ylipäätään saa vuokran maksettua?
Sosialismi on tässä mielessä lupa, jonka yhteiskunta antaa kansalaisilleen: "Sinun ei tarvitse voittaa voidaksesi kuulua joukkoon."
Se on turvallinen tila kasvaa ihmiseksi – ei vain työvoimaksi.
Meillä on yhteiskunta, joka palkitsee tehokkuutta, mutta unohtaa herkkyyden. Jossa monikaan ei enää itke töissä, vaikka syytä olisi. Ei siksi, että mikään olisi hyvin, vaan koska jatkuva selviytymistaistelu vie kyvyn tuntea. Minä haluan maailman, jossa ihmisellä on varaa olla myös hauras, keskeneräinen, epävarma – koska sellaista on todellinen elämä.
Tämä kaikki ei tarkoita sitä, että sosialismi olisi helppo tie. Tai että kaikki yhteinen toimii automaattisesti paremmin kuin yksityinen. Ei tietenkään. Sosialismi vaatii meiltä vastuun tunnetta, halua osallistua, kykyä keskustella ja kuunnella. Se on yhteispeliä, ei pelkkää järjestelmää.
Mutta toisin kuin usein sanotaan, se ei tee ihmisistä laiskoja. Se tekee heistä turvallisempia. Ja turvasta syntyy luottamus, ja luottamuksesta syntyy yhteisö.
Voin kuvitella, että joku nyt huokaisee: "Kauniita sanoja, mutta entä talous? Entä tehokkuus?" Minä vastaan: Ihmisen arvo ei ole tehokkuudessa. Se on kyvyssä rakastaa, jakaa, hoivata, luoda ja elää ihmisarvoista elämää – riippumatta siitä, paljonko hän tuottaa.
Kapitalismissa olemme unohtaneet jotain oleellista: Ihminen ei ole kone. Hän väsyy. Hän kaipaa merkitystä. Hän sairastuu. Hän leikkii. Hän unelmoi. Ja nämä asiat eivät sovi tehokkuusmittareihin. Siksi tarvitaan jotain muuta. Siksi tarvitaan sosialismia.
Haluan maailman, jossa työn arvo ei mitata rahassa vaan vaikutuksessa. Jossa hoitaja, opettaja, siivooja ja bussikuski ovat yhteiskunnan ytimessä – eivät sen alalaidassa. Haluan maailman, jossa armo ei ole poikkeus vaan oletus. Jossa pelko ei ohjaa valintoja, vaan toivo.
Siksi kysyn sinulta:
Miltä tuntuisi kuulua yhteiseen tarinaan, jossa kenenkään ei tarvitse jäädä sivurooliin?
Minä haluan elää siinä tarinassa. Ja uskon, että me voimme kirjoittaa sen yhdessä.