Miksi miesten pitää puhua mielenterveydestään – eikä hävetä
09.07.2025
Sanotaan, että mies ei itke. Että mies kestää. Että mies selviää.
Mutta ei sanota, että mies kuolee hiljaa sisäänpäin. Että moni mies valitsee mieluummin itsemurhan kuin sanoo ääneen, ettei jaksa enää. Että mies ei mene terapiaan, koska ei ole koskaan oppinut sanoittamaan sitä, miltä tuntuu.
Me olemme kasvattaneet miehistä kestäviä – mutta samalla rikkinäisiä. Koneita, jotka hajoavat, kun niiltä odotetaan liikaa, mutta joilla ei ole käyttöohjeita purkamiseen. Tämä ei ole vain yksilötason ongelma. Tämä on kulttuurinen ja poliittinen ongelma.
Pojat eivät synny kylmiksi – heidät opetetaan sellaisiksi
Pojat eivät synny ilman kykyä itkeä tai puhua peloistaan. Mutta he oppivat nopeasti, ettei se ole "miehekästä". He kuulevat jo päiväkodissa: "Ole reipas poika." Ala-asteella: "Älä pillitä." Teini-iässä: "Kuka tossun alla elää?" Ja aikuisena: "Tsemppiä vaan, kyllä se siitä."
Tämä on emotionaalinen kuri, joka kahlitsee kokonaisia sukupolvia. Se ei synny tyhjästä. Se on yhteiskunnan hiljainen sopimus siitä, millainen miehen kuuluu olla.
Ja mikä traagisinta – tämä sopimus tappaa. Suomessa noin 75 % itsemurhista tehdään miesten toimesta. Silti puhumme edelleen siitä, miten pojat ovat “haasteellisia koulussa”, tai miehet “eivät hae apua”. Emme kysy tarpeeksi usein: miksi he eivät hae. Ehkä siksi, että emme koskaan opettaneet heille, että se olisi sallittua.
Politiikka vaikenee – tai puhuu vääristä asioista
Poliittinen keskustelu miesten hyvinvoinnista harvoin koskee mielenterveyttä. Useammin puhutaan syrjäytymisestä, rikollisuudesta tai “poikien koulumenestyksestä”. Tärkeä näkökulma, mutta usein virheellisesti irrotettu kokonaisuudesta.
Pojat eivät “putoa” siksi, että he ovat jotenkin biologisesti vaikeampia kasvattaa. Heidät jätetään yksin jo varhain. Heitä ei opeteta sanoittamaan pahaa oloa. Heidän ei anneta mallia siitä, miten olla tunteva mies ilman, että joutuu pilkan tai halveksunnan kohteeksi.
Kun puhumme hyvinvointivaltiosta, meidän pitäisi puhua myös tunnevapaudesta. Sosiaalipolitiikka ei saa olla pelkkää tilastojen hallintaa – sen on oltava ihmisten vapauttamista. Myös miesten.
Terapiasta ei saa tulla etuoikeus – eikä häpeäleima
Nykyinen tilanne, jossa moni joutuu odottamaan kuukausia tai jopa vuosia päästäkseen terapiaan, on anteeksiantamaton. Se ei ole vain terveydenhuollon ongelma, vaan tasa-arvokysymys.
Kun mies on koko elämänsä opetettu olemaan hiljaa, viimeinen asia mitä hän jaksaa tehdä kriisin hetkellä on taistella jonotusnumeroiden ja maksujen kanssa. Terapiapalveluiden pitäisi olla saatavilla ennen kuin mieli hajoaa. Ei vasta sen jälkeen.
Poliittisesti tämä vaatii päätöksiä: resursseja mielenterveyspalveluihin, maksuttomia matalan kynnyksen keskusteluapua, ja ennen kaikkea: kulttuurista muutosta, jossa miesten pahaa oloa ei vähätellä, naureta tai selitetä pois.
On aika rikkoa miehen roolista tehty vankila
Tarvitsemme uudenlaista miehuutta. Sellaista, jossa tunteet eivät ole uhka vaan osa ihmisyyttä. Jossa ystävälle voi sanoa "mulla ei mene hyvin", ilman että se tulkitaan heikkoudeksi. Jossa isä voi itkeä lapsensa kuullen – ja opettaa samalla, että tunteet eivät ole häpeä.
Meidän pitää kasvattaa pojista miehiä, jotka osaavat rakastaa itseään tarpeeksi puhuakseen – ja kuunnella toisia silloin, kun sanat eivät enää löydä tietään.
Miehen ei pidä olla kallio, joka kätkee kaiken alleen. Miehen pitää saada olla virta, joka liikkuu, tuntee, muuttaa suuntaa – ja silti pysyy vahvana.
Vain silloin olemme oikeasti vapaita.