Miksi en halua rikastua yksin
20.07.2025
Törmäsin hiljattain TikTok-videoon, jossa nuori nainen kertoi tavoitteestaan jäädä eläkkeelle 35-vuotiaana. Hän puhui sijoittamisesta, säästämisestä ja taloudellisesta vapaudesta. Hänellä oli suunnitelma: mahdollisimman vähän kulutusta, mahdollisimman paljon tuloja, ja ennen kaikkea – omaisuus, joka kasvaisi hiljaa mutta varmasti.
Kommenttikenttä oli täynnä ihailua. “Sama tavoite!” “Olet inspiroiva!” “Näin pitää tehdä!”
Katsoin videon loppuun hiljaa. Ei siksi, että olisin kateellinen, vaan koska se sai minut tuntemaan oloni näkymättömäksi. Siinä maailmassa, jota tuo video edusti, kaltaisillani ihmisillä ei tunnu olevan paikkaa.
Olen 24-vuotias. En ole koskaan ollut työelämässä. Minulla on skitsoaffektiivinen häiriö ja ahdistuneisuutta, jotka ovat vaikuttaneet elämääni monin tavoin. Olen viettänyt vuosia kuntoutuen, opettelemassa uudelleen sitä, mitä tarkoittaa elää ihmisarvoista elämää – omalla tavallani, omassa tahdissani.
Monet eivät ymmärrä, kuinka raskaalta voi tuntua edes arjen yksinkertainen suoriutuminen. Julkisessa keskustelussa meitä, jotka emme mahdu työelämän muottiin, kutsutaan usein “passiivisiksi” tai “yhteiskunnan eläteiksi”. Sosiaaliturvasta puhutaan kuluina – harvoin elinehtona. Ja silti juuri se tuki on se, mikä on pitänyt minut hengissä.
Nykyinen sosiaalipolitiikka rakentuu yhä vahvemmin oletukselle, että jokaisen on palattava mahdollisimman nopeasti työelämään. Ihmisen arvo sidotaan työkykyyn ja tuottavuuteen. Sairauspäivärahoja kiristetään, kuntoutuspolkuja nopeutetaan, ja toimeentulo tehdään monille ehdolliseksi. Tämän järjestelmän keskellä minä, ja kaltaiseni, yritämme selviytyä.
Minulla ei ole sijoitussalkkua. Elän perusturvalla, jonka ostovoima heikkenee vuosi vuodelta, vaikka vuokrat, lääkkeet ja ruoanhinta nousevat. Joskus pelkään, että tukeni katkeavat byrokraattiseen virheeseen tai lainsäädännön muutokseen. Se ei ole yksittäinen kokemus – vaan rakenteellinen epäoikeudenmukaisuus.
Silti olen kohdannut myös toisenlaista maailmaa. Olen saanut tukea vertaistukiryhmistä, mielenterveyden yhteisöistä, ihmisiltä, joilla ei itselläänkään ole paljoa. Me olemme jakaneet sitä, mitä meillä on – aikaa, ymmärrystä, vertaistunnetta. Kukaan ei odottanut mitään vastineeksi. Se oli käytännön solidaarisuutta. Se oli käytännön sosialismia.
Tässä ajassa taloudellinen itsenäisyys nähdään usein arvokkaimpana tavoitteena. Ihminen, joka “pärjää omillaan”, on sankari. Mutta entä jos se ajatus on väärä lähtökohdiltaan? Entä jos yhteiskunnan ei pitäisi rakentua yksilösuoritusten vaan yhteisvastuun varaan?
Minulle sosialismi ei ole vain poliittinen teoria – se on todellinen vaihtoehto. Se on usko siihen, että jokaisella ihmisellä on oikeus turvaan, huolenpitoon ja ihmisarvoon, riippumatta työkyvystä tai markkina-arvosta. Se on ajatus siitä, että ihmisarvo ei nouse verokorteista tai tittelistä, vaan syntymästä.
Minä en halua rikastua yksin. En siksi, että halveksuisin rahaa – vaan koska uskon, että oma vaurauteni ei merkitse mitään, jos ympärilläni olevat ihmiset jäävät ilman. En halua maailmaa, jossa yksittäiset ihmiset “selviytyvät voittajina”, vaan yhteiskuntaa, jossa kenenkään ei tarvitse pelätä jäävänsä jälkeen.
Julkinen keskustelu kaipaa vähemmän sijoitusvinkkejä ja enemmän empatiaa. Se tarvitsee ihmisarvon palauttamista politiikan keskiöön. Mielenterveys ei saa olla este oikeuksiin – eikä köyhyys koskaan häpeä.
Meitä, jotka emme mahdu valmiisiin malleihin, on enemmän kuin uskotaan. Meitä, jotka selviämme hiljaa, näkymättömissä. Me emme ole yksittäisiä ongelmia – vaan osoitus siitä, että järjestelmä tarvitsee muutosta.
Siksi en halua rikastua yksin. Haluan maailman, jossa jakaminen on järjestettyä, oikeudenmukaista ja pysyvää – ei satunnaista hyväntekeväisyyttä. Haluan politiikkaa, jossa ihminen tulee ennen Excel-taulukkoa.
Ja minusta se on tärkeämpää kuin yksikään sijoitustuotto.