Mielenterveyden varjo kasvaa – olemmeko unohtaneet nuoret?
10.06.2025
Suomi on monella mittarilla maailman paras maa – mutta jos katsomme nuorten mielenterveyttä, kuva on kaikkea muuta kuin kaunis. Tulevaisuutemme toivo, sukupolvi, jonka harteille kasaamme odotuksia, innovaatioita ja menestyspaineita, elää keskellä hiljaista hätähuutoa. Meidän on aika katsoa peiliin: miten olemme päätyneet tilanteeseen, jossa yhä useampi nuori kokee elämänsä merkityksettömäksi ja yksinäisyyden musertavaksi?
Mielenterveysongelmat eivät ole uusi ilmiö, mutta niiden laajuus ja syvyys nykypäivän Suomessa ovat hälyttäviä. Tilastot huutavat varoituksia, mutta niiden taakse jäävät oikeat ihmiset – ahdistuneet lukiolaiset, hiljentyneet yläkoululaiset, uupuneet toisen asteen opiskelijat. Jokainen heistä on tarina, joka ansaitsisi tulla kuulluksi.
Mielenterveys ei ole enää vain yksilön ongelma, vaan kansallinen kriisi. Hoitojonot venyvät kuukausien mittaisiksi. Koulukuraattorit ovat ylikuormitettuja. Terapiapalvelut ovat monelle vain haave – erityisesti niille, jotka eivät osaa tai jaksa vaatia apua. Meillä on yhteiskunta, joka puhuu mielenterveydestä avoimesti, mutta ei tarjoa sen tueksi konkreettisia resursseja.
Pahoinvointi ei aina näy ulospäin. Nuori, joka nauraa koulussa, saattaa itkeä iltaisin tyynynsä sisään. Se, joka saa hyviä arvosanoja, voi silti kantaa sisällään syvää tyhjyyttä. Itsetuhoiset ajatukset eivät aina ilmoita itsestään suurieleisesti – ne hiipivät hiljaa, kasautuvat kuin paino rintaan. Ongelma ei ole vain yksilön kokemus, vaan se on myös meidän aikuisten kollektiivinen epäonnistuminen.
Meidän täytyy murtaa hiljaisuus. Ei riitä, että kysymme kerran, miten joku voi. Meidän on opittava pysähtymään, kuuntelemaan ilman kiirettä, ilman ratkaisupakkoa. Jokaisella nuorella tulisi olla oikeus tulla nähdyksi ilman, että hänen tarvitsee hajota ennen kuin hänet otetaan tosissaan.
On myös hyväksyttävä se, että nuoret eivät aina osaa pukea pahaa oloaan sanoiksi. Ahdistus ei aina näytä surulta – se voi näyttäytyä vihaisuutena, vetäytymisenä tai kouluun kieltäytymisenä. Se voi tarkoittaa itsensä vahingoittamista, ei siksi että nuori haluaisi kuolla, vaan koska hän ei osaa enää elää. Tässä hetkessä ei saa jäädä yksin – ja juuri siinä kohtaa aikuisten vastuu on suurimmillaan.
Meidän pitää rakentaa yhteiskunta, jossa avun pyytäminen ei ole häpeä vaan rohkeuden teko. Tarvitsemme lisää koulutettuja ammattilaisia, terapiatakuu ei saa jäädä pelkäksi vaalilupaukseksi. Opettajille ja nuorten kanssa työskenteleville on annettava konkreettisia työkaluja mielenterveyden tukemiseen – ei vain velvollisuuksia ilman tukea. Vanhempia täytyy tukea, ei syyllistää. Myös he tarvitsevat apua, kun nuoren maailma tuntuu sortuvan.
Meidän on rakennettava kulttuuri, jossa kysymys "Miten voit?" tarkoittaa enemmän kuin kohteliaisuus. On uskallettava kysyä myös vaikeita: "Oletko koskaan miettinyt, että et haluaisi enää elää?" Nämä sanat voivat pelastaa henkiä – kun ne sanotaan myötätunnolla, ilman tuomiota. Nuoren kuunteleminen vaatii rohkeutta – mutta myös aikuisten pelko, hämmennys tai epävarmuus ei saa estää meitä toimimasta.
Itsetuhoisuus ei ole huomionhakua – se on avunhuuto, joka syntyy toivottomuudesta. Se ei ole vaihe, jonka yli kasvetaan, vaan merkki siitä, että nuori ei jaksa enää yksin. Emme saa odottaa, että kriisi on ovella ennen kuin reagoimme. Meidän on toimittava ennen kuin hätä muuttuu tragediaksi.
Tämä on moraalinen velvollisuutemme: tarjota jokaiselle nuorelle mahdollisuus kasvaa maailmassa, jossa hänen ei tarvitse ansaita oikeutta tulla kuulluksi. Jokainen koululuokka, jokainen nuorisotila, jokainen kotipiha pitäisi olla turvasatama, ei taistelukenttä.
Teksti jatkuu kuvan jälkeen.
Me emme tarvitse enää lisää puhetta. Me tarvitsemme tekoja. Tarvitsemme rohkeutta rahoittaa mielenterveyspalveluita yhtä vakavasti kuin puolustusta tai teollisuutta. Tarvitsemme poliittista tahtoa purkaa byrokratiaa ja kehittää matalan kynnyksen tukipalveluita. Tarvitsemme yhteisöjä, jotka kantavat, kun yksilö ei jaksa.
Nuoruus ei saa olla selviytymistaistelua. Se saa ja sen pitää olla aikaa, jolloin rakennetaan identiteettiä, haaveillaan tulevaisuudesta ja kokeillaan siipiä turvallisesti. Mutta juuri nyt – liian moni nuori katsoo alas ja miettii, onko mitään, minkä takia lentää.
Vastaus on: kyllä, on. Mutta meidän aikuisten on rakennettava ne siivet.