Mielen rauha murroksessa – kuinka julkiset tragediat vaikuttavat meihin kaikkiin
21.07.2025
Kun yhteiskunta kohtaa traagisia tapahtumia – onnettomuuksia, väkivaltaa tai äkillisiä kuolemia – niistä ei kärsi ainoastaan ne, jotka ovat tapahtuman välittömässä läheisyydessä. Kärsimys leviää nopeasti verkon virtuaalisia valtateitä pitkin, saavuttaen miljoonat silmäparit sekunneissa. Sosiaalinen media muuttuu silloin tapahtumien kaatopaikaksi, jossa kaikki kilpailevat siitä, kuka ehtii ensin kertoa, näyttää tai analysoida. Mutta mitä tämä tekee meille ihmisinä – ja erityisesti mielenterveydellemme?
Traagisten uutisten ympärillä vellova ilmiö ei ole enää yksittäinen sivujuonne. Se on kasvanut osaksi kollektiivista käyttäytymismalliamme, jossa kriisin hetki muuttuu hetkessä sisällöksi, jota jaetaan, kommentoidaan ja kulutetaan kuin viihdettä. Meistä on tullut sivustakatsojia ja joskus jopa tahtomattamme osallistujia tragedioiden jälkipyykkiin.
Tämä kulttuuri ei ole syntynyt tyhjästä. Se kumpuaa tarpeestamme ymmärtää, pelosta, empatiasta – ja usein myös halusta "tehdä jotain". Mutta halu auttaa ei oikeuta vahingollista toimintaa. Jokaisella jaetulla videolla, jokaisella spekulaatiolla ja jokaisella virheellisellä väitteellä on todellisia seurauksia. Uhrien omaiset, selviytyjät ja kriisin keskellä elävät ihmiset kantavat jo raskasta taakkaa. Meidän tehtävämme on keventää sitä, ei lisätä painoa harteille.
Mitä voimme tehdä toisin?
Ensinnäkin: emme tarvitse kännykkäkameraa hätätilanteessa, vaan harkintaa. Yhdenkään onnettomuuspaikan kuva ei pelasta henkeä. Jokainen video, joka päätyy sosiaaliseen mediaan, voi olla viimeinen niitti jollekin läheiselle, joka ei ollut vielä saanut tietoa tapahtuneesta viranomaisilta.
Toiseksi: on aika tunnistaa huhujen leviämisen todelliset vaikutukset. Huhut eivät lohduta ketään. Ne ruokkivat paniikkia, epäluuloa ja usein myös rasismia tai muuta syrjintää. Tragedioiden yhteydessä liikkuvat väärät väitteet voivat jopa estää oikean tiedon leviämisen tai hidastaa viranomaisten työtä.
Kolmanneksi: väkivallan kuvasto ei opeta meille empatiaa – se usein turruttaa. On inhimillistä olla utelias, mutta jatkuva altistuminen väkivaltaiselle sisällölle aiheuttaa psyykkistä kuormitusta, erityisesti nuorille ja ihmisille, joilla on aiempia traumataustoja. Tarvitsemme suojamekanismeja, ei lisää kuvavirtaa.
Laajempi näkökulma – politiikka, vastuu ja arvot
Meidän tulisi kysyä itseltämme: missä kulkee yksilön vapauden ja yhteisen vastuun raja? Valtamedia kantaa jonkinlaista vastuuta, mutta sosiaalisen median alustat ovat edelleen kuin villi länsi. Suomessa meillä ei vielä ole riittävän selkeitä pelisääntöjä kriisitilanteiden tiedottamiseen digitaalisessa ajassa. Tulisiko lainsäädännön asettaa tiukempia rajoja esimerkiksi väkivaltamateriaalin levittämiselle tai tragedioista uutisoinnille? Tarvitsemme poliittista keskustelua, joka ei käsittele vain sananvapautta, vaan myös sen seuraamuksia.
Samalla tarvitsemme mediakasvatusta – ei vain koululaisille, vaan meille kaikille. Aikuiset tekevät suurimman osan vahingollisesta sisällönjaosta. Miten opimme pysähtymään, kun näemme jotakin järkyttävää? Miten tunnistamme, milloin jokin tieto on väärää? Miten puutumme siihen, kun ystävämme jakaa jotain haitallista?
Mitä voit tehdä yksilönä?
- Harjoittele digitaalista empatiaa. Mieti ennen jakamista: auttaako tämä ketään?
- Älä kommentoi, jaa tai spekuloi ennen kuin faktoista on varmuus.
- Aseta rajat omalle uutisvirralle – tiedon seuraaminen ei saa viedä sinua mukanaan.
- Tue ystävääsi, joka on ahdistunut tragedian vuoksi – älä vähättele, kuuntele.
- Hae apua, jos tarvitset sitä. Et ole yksin.
Kriisit koskettavat meitä kaikkia eri tavoin, mutta voimme valita, miten niihin reagoimme. Voimme rakentaa kulttuurin, jossa empatia, rauhallisuus ja vastuu ohjaavat toimintaamme, ei pelko, klikkiotsikot tai "somen logiikka".
Jos tunnet ahdistusta tapahtumien äärellä, puhu jollekin luotettavalle ihmiselle tai ota yhteys MIELI ry:n kriisipuhelimeen (puh. 09 2525 0111). Se ei ole heikkoutta – vaan viisautta pysähtyä ajoissa.