Luonto vai litium? EU:n raaka-aineomavaraisuus uhkaa suojelualueita – kuka puolustaa luontoa, kun kaivoskoneet käynnistyvät?

Euroopan unioni on asettanut kunnianhimoiset ilmasto- ja teknologiatavoitteet: vuoteen 2050 mennessä halutaan hiilineutraali EU, ja jo ennen sitä sähköautot, aurinkopaneelit ja energian varastointiteknologiat on määrä saada laajasti käyttöön. Kaiken tämän pohjalla lepää yksi kriittinen asia – raaka-aineet.

Litium, koboltti, nikkeli, harvinaiset maametallit ja monet muut mineraalit ovat vihreän teknologian kulmakiviä. EU onkin laatinut niin sanotun kriittisten raaka-aineiden asetuksen (CRMA), jonka tavoitteena on lisätä unionin omavaraisuutta. Käytännössä tämä tarkoittaa, että osa näistä mineraaleista on tarkoitus kaivaa esiin EU:n omasta maaperästä.

Mutta mitä tapahtuu, kun nämä kaivokset suunnitellaan suojelualueiden kylkeen tai keskelle luonnontilaista erämaata? Ja mitä seurauksia tällä voi olla sekä luonnolle että ihmisille?

Mitä CRMA-asetus oikeastaan mahdollistaa?

Kriittisten raaka-aineiden asetuksen mukaan vähintään 10 % EU:n kuluttamista strategisista mineraaleista on tulevaisuudessa tuotettava EU:n alueella. Tätä varten syntyy uusi kaivoshankkeiden luokka: "strategiset projektit", joihin voidaan soveltaa poikkeuksia tiukoista ympäristösäännöksistä.

Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että tällaiset hankkeet voivat saada lievennyksiä muun muassa EU:n luonto- ja vesipuitedirektiiveistä, jotka ovat tähän asti suojelleet luonnon monimuotoisuutta ja vesistöjen tilaa.

Syntyy paradoksi: samalla kun EU edistää ilmastotavoitteita ja teknologista kehitystä, se saattaa tehdä sen luonnon kustannuksella.

Suomi etulinjassa – mutta millä hinnalla?

Suomi on yksi niitä harvoja EU-maita, joilla on runsaasti mineraaliesiintymiä. Ei ole siis ihme, että tänne suunnitellaan jo useita strategisen statuksen kaivoshankkeita. Näistä tunnetuimpia ovat Terrafamen ja Sakatin kaivoshankkeet.

• Terrafame on tunnettu erityisesti ympäristöongelmistaan. Yritys toimii Sotkamossa, ja sen tuotanto on aiheuttanut huolta muun muassa metallipitoisten jätevesien vuoksi. Hiljattain hallinto-oikeus hylkäsi osan Terrafamen laajennusluvasta, koska hanke katsottiin mahdollisesti suuronnettomuusvaaraksi.

• Sakatin kaivos taas on suunnitteilla Sodankylään, Viiankiaavan suojelualueelle. Kyseessä on yksi harvoista jäljellä olevista laajoista aapasoista Euroopassa – ekosysteemi, joka toimii hiilinieluna, tarjoaa elinympäristön lukuisille lajeille ja tukee alueen poronhoitoa.

Kumpikin hanke on saanut tai on hakemassa strategisen projektin statusta. Tämä herättää vakavan kysymyksen: onko EU valmis uhraamaan luontoa omavaraisuuden nimissä?

Eriarvoisuus, kolonialismi ja paikallisyhteisöt

EU:n raaka-ainepolitiikka ei ole vain ympäristökysymys. Se on myös oikeudenmukaisuuden ja demokratian kysymys.

Aikaisemmin Eurooppa on ulkoistanut suurimman osan mineraalien tuotannosta esimerkiksi Afrikkaan ja Etelä-Amerikkaan, missä kaivostoiminta on usein aiheuttanut vakavia ympäristö- ja ihmisoikeusongelmia. Nyt, kun EU haluaa vastata omista tarpeistaan, se on valmis tuomaan nämä vaikutukset omaan pihaansa – mutta keiden maille?

Usein kaivokset suunnitellaan harvaan asutuille alueille, kuten Lappiin, jossa elävät yhteisöt – saamelaiset, poronhoitajat ja muut luonnon kanssa elävät ihmiset – joutuvat kärsijöiksi. Näillä yhteisöillä on usein rajalliset mahdollisuudet vaikuttaa kaivoshankkeiden etenemiseen, vaikka niiden vaikutukset voivat olla pysyviä ja kauaskantoisia.

Onko toista tietä?

Kriittisten raaka-aineiden tarve on kiistaton, mutta se ei oikeuta välinpitämättömyyttä ympäristöä ja oikeudenmukaisuutta kohtaan. On olemassa vaihtoehtoja:

1. Kiertotalous – Yksi tehokkaimmista keinoista vähentää neitseellisten raaka-aineiden tarvetta on kierrätys. Esimerkiksi litiumakkujen materiaalit voidaan kierrättää jopa 90-prosenttisesti.

2. Materiaalitehokkuus – Teknologinen kehitys mahdollistaa sen, että tuotteet vaativat vähemmän materiaaleja. Myös tuotteiden kestävyys ja korjattavuus on nostettava keskiöön.

3. Tutkimus ja innovaatio – Uusia materiaaleja ja vaihtoehtoisia teknologioita kehitetään jatkuvasti. Näiden tukeminen voi vähentää riippuvuutta kriittisistä mineraaleista.

4. Demokratia ja paikallisten oikeudet – Strategisten hankkeiden hyväksymisessä on varmistettava, että paikallisyhteisöt saavat äänensä kuuluviin. Ilman tätä "vihreä siirtymä" on pelkkä sanahelinä.

Johtopäätös

Meidän on kysyttävä itseltämme: millainen siirtymä on vihreä, jos se tapahtuu luonnon ja yhteisöjen kustannuksella?

EU:n kunnianhimoiset tavoitteet ovat arvokkaita, mutta keinot niiden saavuttamiseen eivät saa olla ristiriidassa luonnon suojelun tai oikeudenmukaisuuden kanssa. Onko meillä varaa menettää Viiankiaava tai antaa poikkeuslupa jokaiselle strategiseksi nimetylle hankkeelle – vain siksi, että tarvitsemme akkumineraaleja nopeammin?

Luonto ei ole uusiutuvien energiatekniikoiden hyväksikäytettävä raaka. Se on elinympäristömme, suojeltava arvo itsessään. Ja jos sen suojeleminen jätetään vähemmälle strategisten intressien nimissä, olemme rakentamassa tulevaisuutta, jossa ympäristöuhat vain muuttavat muotoaan – eivät katoa.