Lapsuus ei ole liiketoimintaa – Miksi sijaishuollon kaupallistaminen vaatii pysähtymistä
11.06.2025
Kuvittele lapsi – yksinäinen, haavoittuva, irrotettu omasta kodistaan. Hän tarvitsee turvaa, jatkuvuutta, lämpöä. Mutta entä jos hänen arjestaan päättävät kasvottomat hallintorakenteet ja osakkeenomistajien tuottotavoitteet?
Tätä on nykypäivän suomalainen lastensuojelu sijaishuollon osalta. Siinä missä aiemmin lasten hoivaa ja huolenpitoa järjestettiin pääasiassa kunnallisin voimin tai yleishyödyllisten toimijoiden kautta, on 2020-luvulla tultu pisteeseen, jossa yli 80 prosenttia lastensuojeluyksiköistä on yksityisten yritysten hallussa. Ja tästä osasta yhä suurempi viipale on globaalien terveysjättien salkuissa. Lastensuojelusta on tullut markkina – ja lapsuudesta hyödyke.
Markkinoiden logiikka vastaan inhimillinen tarve
Voittoa tavoitteleva liiketoiminta perustuu kustannustehokkuuteen, skaalautuvuuteen ja tuoton maksimointiin. Sijaishuollossa nämä tavoitteet eivät kuitenkaan sovi yhteen hoivan perustehtävän kanssa. Sijoitetut lapset eivät ole asiakkaita, joille voi myydä palvelupaketteja, vaan yksilöitä, joiden elämä on jo valmiiksi rikkonainen. Jokainen siirto, omistajanvaihdos tai hallinnollinen uudistus voi horjuttaa lapsen haurasta todellisuutta entisestään.
Tutkimuksellista näyttöä siitä, että yksityistäminen olisi lisännyt tehokkuutta tai säästöjä, ei ole. Pikemminkin päinvastoin – kun sopivia sijoituspaikkoja on vähän, ja kilpailutus on nimellistä, yrityksillä on käytännössä valta hinnoitella palvelunsa haluamallaan tavalla. Hyvinvointialueet ovat usein pakotettuja suorahankintoihin, ilman neuvotteluvaraa. Lopulta veronmaksaja maksaa, mutta lapsi kantaa seuraukset.
Historian kaari: miten tähän tultiin?
Vielä 1980-luvulla sijaishuolto nojasi pitkälti julkiseen järjestelmään ja yhteiskunnallisiin toimijoihin. Muutos käynnistyi 1990-luvun laman aikaan, jolloin taloudellinen kurimus pakotti kunnat etsimään nopeita ratkaisuja – ja yksityinen sektori astui tyhjiöön. Samalla uusliberalismi alkoi näkyä päätöksenteossa: kilpailu, tehokkuus ja ulkoistaminen nähtiin itseisarvoina. Tuloksena oli markkinoiden synty – mutta myös haavoittuvien lasten kohtaloiden irtaantuminen yhteisestä vastuusta.
Lastensuojelun tarve on samaan aikaan kasvanut. Taustalla ovat syvenevä eriarvoisuus, leikkaukset sosiaalipalveluihin ja kasvavat mielenterveysongelmat. Pääsy esimerkiksi nuorisopsykiatriseen hoitoon voi olla lähes mahdotonta, ja niin lapset päätyvät järjestelmään, jonka pitäisi olla viimeinen turvaverkko – ei ensisijainen hoitopolku.
Kun koti muuttuu tuotteeksi
Erityisesti murrosikäisten sijoitukset ovat lisääntyneet. Näiden nuorten tueksi tarvitaan osaamista ja pitkäjänteisyyttä. Silti paikkoja on liian vähän, osaamista hajanaisesti ja jatkuvuus on katkonaista. Lasten sijoittaminen pohjautuu usein siihen, missä on tilaa – ei siihen, missä olisi oikea ympäristö juuri tälle lapselle.
Tällainen järjestelmä ei rakenna luottamusta eikä eheytä rikkinäistä. Moni nuori siirretään yksiköstä toiseen, kun sopivaa tukea ei ole saatavilla. Ja mitä tapahtuu, kun sijoituspaikka sijaitsee satojen kilometrien päässä lapsen kotipaikasta? Valvonta vaikeutuu, läheiset etääntyvät ja tunne kodista haihtuu.
Laadun mittarit ja eettinen ristiriita
Onko yksityinen huono ja julkinen hyvä? Ei automaattisesti. Laatu ei ole yritysmuodosta kiinni, vaan resursseista, henkilöstöstä ja johtamisesta. Mutta ongelma syntyy silloin, kun taloudelliset intressit asetetaan inhimillisen tarpeen edelle. Kun lapsen paikka sijaishuollossa muuttuu riviksi liiketoimintaraportissa, ollaan vaarallisilla vesillä.
Suomi on tässä suhteessa poikkeuksellinen. Esimerkiksi Norjassa ja Tanskassa yksityisten yritysten osuus sijaishuollossa on merkittävästi pienempi, ja lainsäädäntö suojelee paremmin palvelujen inhimillisyyttä. Miksi emme me voisi seurata esimerkkiä, jossa lastensuojelusta ei tehdä sijoituskohdetta?
Ratkaisu ei ole yksinkertainen, mutta se on mahdollinen
Lastensuojelun palvelujen pitäisi perustua yhteiskunnan arvovalintoihin, ei kvartaalitalouteen. On aika kysyä: pitäisikö sijaishuollossa kieltää voitontavoittelu – kuten perusopetuksessa on jo tehty? Tällainen muutos ei olisi helppo eikä välitön, mutta se olisi selkeä viesti siitä, että lapsuus ei ole kauppatavaraa.
Samalla tarvitaan investointeja omaan palvelutuotantoon. Julkisten lastenkotien perustaminen, sopivien tilojen rakentaminen ja osaavan henkilöstön palkkaaminen ovat välttämättömiä panostuksia – ei kulueriä. Oulun malli, jossa varhainen tuki, verkostoituminen ja yhteisölähtöisyys ovat tuottaneet tuloksia, osoittaa, että suuntaa voi muuttaa. Huostaanottojen väheneminen ei ole utopia, vaan mahdollisuus, jos taustalla on johdonmukaista, ennaltaehkäisevää politiikkaa.
Lopuksi: lapsen etu ei ole mielipide
Lastensuojelu ei saa olla pelastusvene, johon lastataan kaikki muu yhteiskunnan epäonnistuminen. Se ei myöskään saa olla markkina, jossa suurimmat voittajat eivät koskaan kohtaa lapsia, joiden elämästä heidän päätöksensä riippuvat.
Lapsen etu ei ole neuvoteltavissa. Sitä ei voi mitata voittoprosenteilla, eikä sen arvoa voi siirtää osinkona tilille. Se on perusoikeus – ja meidän on aika palauttaa se keskiöön.