Kun sairautta ei näy – mutta se syö sinut sisältä

18.07.2025
Tämä ei ole tarina toipumisesta. Tämä ei ole ylistys siitä, miten vaikeudet voitettiin tai valo voitti pimeyden. Tämä on kertomus siitä, miltä tuntuu elää sairauden kanssa, joka on näkymätön. Joka vaatii jatkuvaa selittelyä, perustelua ja todistelua – myös itselle.

Minulla on vaikea ahdistuneisuushäiriö ja skitsoaffektiivinen häiriö. Kyllä, kirjoitetaan skitsoaffektiivinen. Se on sana, joka särähtää monen korvaan ja jättää usein kuulijan hiljaiseksi – ehkä siksi, ettei siitä puhuta. Mutta minä puhun. Koska jos minä en puhu, kuka puhuu?

 

Pinnan alla kuohuu


Ahdistus ei ole pelkkä tunne. Se on kokemus, joka valtaa kehon ja mielen. Ahdistus on kuin näkymätön tuli, joka polttaa sisältäpäin. Se ei ole pelkkä murhe tai stressi. Se on fyysistä. Sydän hakkaa, kädet tärisevät, ajatukset kiertävät kehää:
"Et pysty. Et selviä. Miksi edes yrität?"

Ja mikä pahinta, se ei näy ulospäin. Voit olla kauniisti meikattu, voit olla pukeutunut siististi, voit jopa hymyillä – ja samaan aikaan sisältä hajoat miljoonaan pieneen siruun. Se tekee sairastamisesta erityisen yksinäistä: kun kipu ei näy, ihmiset eivät usko.


Naamio nimeltä normaali


Yritä siinä sitten selittää lääkärille, työntekijälle, ystävälle, että olet sairas. Että sinulla ei vain ole huono fiilis. Että ei, et voi "ajatella positiivisesti" tämän pois. Aina jossain vaiheessa tulee se hetki, jolloin tunnet kuin olisit oikeudessa:
"Näytä, että olet sairas."
"Todista, että ansaitset avun."

Minä joudun todistamaan sairauden, jota en itsekään aina täysin ymmärrä. Skitsoaffektiivinen häiriö on vaikeasti selitettävä. Se on kuin olisi skitsofrenian ja vakavan masennuksen tai kaksisuuntaisuuden risteyksessä. Välillä todellisuus vääristyy. Välillä tipun niin syvään pimeyteen, että ainoa toive on hiljaisuus. Välillä olen "liian iloinen", liian energinen, puhun tauotta, mutta sekään ei tarkoita, että voisin hyvin. Kaikki on liikaa tai liian vähän.

Hiljainen hätähuuto


Miksi meidän pitää esittää pärjäävää, jotta emme pelottaisi muita? Miksi hätä pitää pukea hymyn alle, jotta se otetaan edes jotenkin vakavasti?

On hetkiä, jolloin haluaisin vain huutaa:
"Auttakaa, en jaksa enää."
Mutta sen sijaan sanon:
"Oon vähän väsynyt tänään."

Koska kun puhun suoraan, saan usein vastaukseksi epämukavuutta, hiljaisuutta tai ohittamista. Tai vielä pahempaa: "Mut sähän vaikutat ihan normaalilta."

Tiedätkö, mikä on raskainta? Se, että alat itsekin epäillä itseäsi. Alat ajatella, että ehkä sinä vain kuvittelet. Että ehkä tämä on vain heikkoutta. Että ehkä sinä olet vääränlainen – et sairas.

Yhteiskunta, joka ei katso silmiin


Meidän järjestelmä ei ole rakennettu mielenterveysongelmia varten. Se on rakennettu kyseenalaistamaan ne. Joka kerta kun haen tukea, apua, lääkitystä tai terapiaa, joudun perustelemaan asiani. Kyllä, olen edelleen sairas. Kyllä, tarvitsen yhä apua. Kyllä, vaikka onnistuin eilen lähtemään ulos, se ei tarkoita että tänään voisin nousta sängystä.

Mielenterveysongelmissa ei ole oikeaa rytmiä. Ne eivät tottele kalenteria tai aikatauluja. Ne ovat aaltoja, joiden voimakkuutta ei voi ennustaa. Ja silti maailma odottaa meiltä, että toimimme kuin kaikki olisi hallinnassa.

En kaipaa sääliä – kaipaan uskoa


En halua, että minua säällitään. En halua, että minua pidetään heikkona tai rikkinäisenä. Haluan, että minut nähdään. Että joku pysähtyy ja sanoo:
"Mä uskon sua."

Se on ehkä yksinkertaisin, mutta voimakkain lause, jonka voit sanoa ihmiselle, joka joutuu jatkuvasti kyseenalaistamaan oman todellisuutensa.


Valoa ei tarvitse teeskennellä
 

Toivon hetkiäkin on. Ne ovat pieniä: kahvikuppi auringonvalossa, hyvä biisi kuulokkeissa, ystävä joka vastaa viestiin. Ne ovat valopilkkuja, jotka eivät ehkä vie sairautta pois, mutta muistuttavat siitä, että elämässä on myös muuta.

En tarvitse "täydellistä paranemista". Tarvitsen tilaa olla ihminen – kaikkine ristiriitoineen. Tarvitsen ympäristön, jossa ei tarvitse teeskennellä valoa silloin, kun sisällä on varjo.

En ole yksin – etkä sinäkään
 

Jos sinä luet tätä ja tunnistat jotain – tiedä, ettet ole yksin. Meitä on paljon. Meitä, jotka osaavat hymyillä vaikka sisällä sattuu. Meitä, jotka väsyvät jatkuvaan selittämiseen. Meitä, jotka haluavat vain tulla nähdyiksi – ilman, että tarvitsee todistaa mitään.

Ja jos et itse kamppaile, mutta tunnet jonkun joka kamppailee – pysähdy. Kuuntele. Älä neuvo, älä kiirehdi. Sano vain:
"Mä oon tässä."


Kiitos, että luit. Tämä teksti ei ole vain minusta – vaan meistä kaikista, jotka yritämme elää maailmassa, jossa mielenterveyttä ei vieläkään täysin ymmärretä. Jokainen jaettu tarina avaa uuden oven kohti lempeämpää maailmaa.