Poliittinen kevät 2025 jäi mieleeni monella tavalla, mutta erityisesti siksi, että se paljasti jälleen kerran, miten syvässä kuopassa nykyinen järjestelmämme todella on. Se ei ollut vain joukko tapahtumia, se oli peili, josta näki kirkkaasti vallan vääristymät, epäoikeudenmukaisuudet ja sen, miten kaukana päätöksenteko on tavallisten ihmisten todellisuudesta.
Kolme kehityskulkua nousee erityisesti esiin, ja ne kertovat enemmän kuin tuhat puhetta siitä, missä mennään – ja mihin suuntaan olemme menossa.
1. Epävakautta globaalilla näyttämöllä
Vuoden alussa maailman suurimmassa taloudessa tapahtui vallanvaihto, jonka vaikutukset tuntuivat heti myös täällä Euroopan laidalla. Uusi presidentti, joka on vanha tuttu kansainvälisen epävakauden symbolina, sai aikaan sekaannusta lähes heti astuttuaan virkaan. Kauppapolitiikalla leikittiin kuin nappuloilla, päätöksiä julistettiin ja peruttiin saman viikon aikana. Osakemarkkinat reagoivat paniikilla, ja Euroopassa varauduttiin pahimpaan.
Tämä näennäisesti kaukainen kehitys ei ole irrallinen. Se kertoo, miten haavoittuvainen maailmantalous on ja kuinka suuri vaikutus yksittäisten valtioiden sisäpoliittisilla kuohuilla voi olla globaalisti. Se myös muistuttaa, kuinka tärkeää olisi, että Eurooppa – ja erityisesti Suomi – tekisi omista lähtökohdistaan vastuullista, ennakoivaa politiikkaa, eikä nojaisi alati horjuvien suurvaltojen varjoon.
2. Aluevaalien illuusio demokratian nimestä
Kevään kuntavaalien yhteydessä järjestetyt aluevaalit tarjosivat uuden mahdollisuuden kansalaisille vaikuttaa palveluihin, mutta mahdollisuus oli pitkälti näennäinen. Alueilla ei ole verotusoikeutta, eikä niillä ole todellista valtaa päättää rahoituksestaan. Silti puolueet kilpailivat kilpaa siitä, kuka osaa luvata eniten – enemmän hoitajia, nopeampia palveluita, parempaa arkea.
Koko järjestelmä muistuttaa teatteria, jossa näyttelijät toistavat vuorosanoja, jotka on kirjoitettu jossain muualla. Kun budjetit tulevat ylhäältä ja päätösvalta rahoituksesta on keskitetyssä hallinnossa, on aivan turha puhua alueellisesta demokratiasta. Tämä on todellinen demokratiaongelma, jonka purkaminen vaatisi rehellistä keskustelua vallan jakautumisesta ja rahavirtojen ohjauksesta – keskustelua, jota yksikään valtapuolue ei uskalla käydä.
Ja silti, kaikesta tästä huolimatta, vaalit olivat tärkeitä. Ne olivat tilaisuus puhua niistä asioista, joita ei hallituksen papereissa näy: ihmisten arjesta, palveluiden saavutettavuudesta ja siitä, kenen ääni yhteiskunnassa lopulta kuuluu. Näissä vaaleissa näkyi myös selvästi, että ihmiset ovat alkaneet kaivata politiikkaa, joka on lähellä heitä – joka ei selitä leikkauksia vaan taistelee niitä vastaan.
3. Julma talouspolitiikka ja moraalinen konkurssi
Ehkä kaikkein pysäyttävintä keväässä oli hallituksen valitsema tie talouspolitiikassa. Veronalennukset kohdistettiin jälleen kaikkein varakkaimpiin, samalla kun sadoilletuhansille palkansaajille koitti veronkiristys. Erityisesti ay-jäsenmaksujen verovähennysoikeuden poistaminen oli selkeä viesti: työväenliikkeen tukeminen ei kuulu enää tämän maan arvoihin.
Näin toimitaan tilanteessa, jossa maassa on jo valmiiksi kasvava määrä ihmisiä, jotka joutuvat valitsemaan ruoan ja lääkkeiden välillä. Näin toimitaan, kun palveluiden saatavuus rapautuu ja toimeentulo uhkaa horjua. Näin toimitaan, vaikka kaikki tiedämme, ettei eriarvoistava politiikka ole vain moraalisesti kestämätöntä – se on myös taloudellisesti kestämätöntä.
Talouskurin ideologia elää, vaikka sen seuraukset nähdään joka ikinen päivä sosiaali- ja terveyspalveluissa, kouluissa ja työmarkkinoilla. Sen sijaan, että rakennettaisiin yhteiskuntaa, jossa kaikki voivat hyvin, rakennetaan yhteiskuntaa, jossa harva voi liian hyvin ja moni kituuttaa hiljaa.
