Jos köyhyyttä ei olisi

20.07.2025

Kuvitellaan hetki. Suomi, jossa ei ole köyhyyttä. Ei lapsia, jotka tulevat kouluun tyhjällä vatsalla. Ei eläkeläisiä, jotka seisovat apteekin kassalla miettien, ostaako verenpainelääkkeet vai ruokaöljyn. Ei opiskelijoita, jotka syövät kaurapuuroa viisi kertaa viikossa, koska se on halvin vaihtoehto. Ei pelkoa laskuista, ei häpeää toimeentulohakemuksista.

Millainen maa se olisi?

Minusta se olisi maa, jossa vapaus tarkoittaisi muutakin kuin valinnanvaraa ruokakaupan hyllyillä. Se olisi maa, jossa ihmiset olisivat vapaita pelosta – ja juuri pelon poistaminen on köyhyyden vastakohta. Vapaus toteuttaa itseään, kokeilla siipiään, hengittää.

Köyhyydettömässä Suomessa ihmisarvo ei olisi riippuvainen tilin saldosta. Jokaisella olisi oikeus inhimilliseen elämään – ei siksi, että on tehnyt jotain erityistä, vaan koska on ihminen.

Kuvittele seuraavat asiat:

Jokainen koululainen aloittaa päivänsä ravitsevalla aamiaisella, olipa kotitilanne mikä tahansa.
Kaikilla on pääsy terveydenhuoltoon ilman kuukausien jonoja tai taloudellisia esteitä.
Perustulo takaa ihmisarvoisen minimin ilman byrokraattista häpeää tai kontrollin tunnetta.
Asunnottomuus on historiaa – jokaisella on koti, jossa voi nukkua turvallisesti.

Ei, tämä ei ole naivismia. Tämä on suunnitelma. Tällainen yhteiskunta ei synny itsestään, mutta se on täysin mahdollinen, jos poliittinen tahto löytyy.

Miten tämä utopia rakennettaisiin?

Ensimmäiseksi, perusturva on nostettava ihmisarvoiselle tasolle. Tällä hetkellä Suomen sosiaaliturva ei riitä kattamaan elämisen todellisia kuluja – ei edes suurimmissa kaupungeissa. On käsittämätöntä, että järjestelmä, jonka pitäisi estää syrjäytymistä, usein syventää sitä.

Toiseksi, tarvitsemme maksuttoman ja saavutettavan terveydenhuollon. Ei pelkästään perusterveydenhuoltoa, vaan myös mielenterveyspalveluita, suun terveyttä ja lääkkeitä. On kohtuutonta, että ihmisiä jätetään ilman hoitoa siksi, että heillä ei ole varaa.

Kolmanneksi, meidän on purettava byrokratia, joka tekee köyhyydessä elämisestä henkisesti raskasta. Nykyinen tukiviidakko on paitsi nöyryyttävä, myös tehoton. Perustulo loisi järjestelmän, joka luottaa ihmisiin – eikä oleta heidän yrittävän huijata järjestelmää. Luottamus on lähtökohta, ei palkinto.

Neljänneksi, tarvitsemme reilun verotuksen. Hyvinvointivaltiota ei rahoiteta taikatempulla, vaan progressiivisella verotuksella. Pääomatuloja on verotettava kuten työtuloja. Yritystuet on kohdennettava niille, jotka aidosti luovat työtä ja arvoa, ei piilopalkkioiksi pörssiyhtiöille.

Viidenneksi, kunnollinen julkinen palveluverkosto on avainasemassa. Koulutus, varhaiskasvatus, kulttuuri – kaikki nämä ovat sosiaalista liimaa, joka ehkäisee eriarvoisuutta. Ne eivät ole kuluja, vaan sijoituksia tulevaisuuteen.

Miksi tämä on minulle henkilökohtaista?

Olen nähnyt, mitä köyhyys tekee ihmiselle. Se ei ole pelkästään rahan puutetta. Se on jatkuvaa kompromissien tekemistä. Se on sitä, ettei koskaan tunne olevansa oikeasti osa yhteiskuntaa, vaikka tekee kaikkensa pysyäkseen mukana. Se on häpeän tunne ruokakaupan kassalla, kun kortti ei menekään läpi. Se on pimeä, kylmä asunto ja tunne siitä, ettei kukaan näe.

Mutta olen nähnyt myös sen, mitä tapahtuu, kun ihmiselle annetaan mahdollisuus. Kun hän saa riittävästi. Kun ei tarvitse huolehtia jokaisesta sentistä. Kun ei tarvitse valita lääkkeen ja ruoan välillä. Silloin syntyy voimaa, toivoa, luovuutta.

Vasemmistolaisena uskon, että yhteiskuntaa ei mitata sen vahvimpien mukaan – vaan sen, miten se kohtelee heikoimpiaan. Köyhyyden poistaminen ei ole pelkästään moraalinen velvollisuus – se on myös taloudellisesti järkevää. Kun ihmiset voivat hyvin, he osallistuvat, opiskelevat, yrittävät, luovat. Köyhyys on kallista, sekä yksilölle että yhteiskunnalle.

Utopiasta todellisuuteen

Tämän blogikirjoituksen tarkoitus ei ole maalata pilvilinnoja. Tämän tarkoitus on muistuttaa, että maailmat muuttuvat, kun ne päätetään muuttaa. Köyhyys ei ole luonnonlaki – se on seurausta päätöksistä. Ja toisin voi päättää.

Minä uskon, että Suomi voi olla maa, jossa köyhyyttä ei ole. Ei ehkä täydellisesti, ei yhdessä yössä, mutta periaatteessa. Suunta ratkaisee.

Ja suunta alkaa päätöksistä – ei pelosta, vaan toivosta.