Hyvinvointivaltion iltahämärä - Kun leikkaukset osuvat heikoimpiin
22.05.2025
Suomi ei ole enää se maa, jona olemme sen tunteneet. Sukupolvien ajan olemme ylpeänä kantaneet pohjoismaisen hyvinvointivaltion viittaa, mutta nyt tuo viitta on rispaantumassa käsiimme. Toimeentulotukien leikkaukset eivät ole vain numeroita paperilla – ne ovat ihmiskohtaloita, todellisia elämiä, joissa jokainen euro on jo valmiiksi laskettu moneen kertaan.
Hallitus on päättänyt leikata toimeentulotuen perusosaa 1,9–3 prosenttia ja poistaa 150 euron suojaosan. Toimeentulotuki, yhteiskuntamme viimesijainen turvaverkko. Se verkko, jonka pitäisi kannatella, kun kaikki muu on pettänyt. Mutta nyt päättäjät ovat päättäneet heikentää tuota verkkoa juuri niiden alta, jotka eniten tarvitsevat tukea pysyäkseen pinnalla.
Samaan aikaan hallitus tarjoaa veronalennuksia varakkaille. Tämä on arvovalinta, joka kertoo enemmän yhteiskuntamme suunnasta kuin mitkään juhlapuheet hyvinvoinnista tai yhdenvertaisuudesta.
On hätkähdyttävää, että toimeentulotukileikkausten arvioidaan kasvattavan tukea tarvitsevien määrää jopa 100 000 ihmisellä. Se on pienen suomalaisen kaupungin verran ihmisiä, jotka työnnetään entistä syvemmälle ahdinkoon. Samalla työttömyys kasvaa – tämä on tosiasia, jota ei voi sivuuttaa.
Monen toimeentulotukea saavan ihmisen arki on jatkuvaa selviytymistaisteluia. Se on valintoja ruoan ja lääkkeiden välillä. Se on lastenvaatteiden kierrättämistä ja unettomia öitä laskujen äärellä. Nyt tätä taistelua vaikeutetaan entisestään.
Yhteiskunta, joka kääntää selkänsä heikoimmilleen, kääntää lopulta selkänsä itselleen. Epätoivolla on hintansa, joka näkyy tulevina vuosina mielenterveysongelmina, syrjäytymisenä ja luottamuksen menettämisenä järjestelmään, jonka piti pitää huolta kaikista.
Toimeentulotukileikkaukset eivät ole vain taloudellinen toimenpide – ne ovat kipupisteitä, jotka tuntuvat köyhien ja sairaiden arjessa. Ne ovat sanktioita tilanteesta, jossa monet eivät tosiasiallisesti voi vaikuttaa omaan tulotasoonsa. Useimmiten toimeentulotuen käyttöön kytkeytyy myös muita kuin taloudellisia haasteita, kuten sairauksia, jotka vaikuttavat työkykyyn. Siksi on käsittämätöntä leikata viimesijaisesta turvasta.
Vasemmisto on oikeassa huomauttaessaan, että kaikkein pienituloisilta leikkaaminen ei käy. Toimeentulotuen saajien ahdingon kiristämisen sijasta Suomen sosiaaliturvajärjestelmää tulisi kehittää kohti perustuloa – järjestelmää, joka tukee ihmisen itsemääräämisoikeutta ja kannustaa osallistumaan yhteiskuntaan omien voimavarojen mukaan.
Mitä tapahtuu, kun yhteiskunta rakentaa järjestelmän, joka rankaisee heikoimmassa asemassa olevia? Syntyy epäluottamuksen kierre, jossa köyhyys periytyy sukupolvelta toiselle. Syntyy yhteiskunta, jossa postinumero määrittää mahdollisuuksia enemmän kuin potentiaali. Syntyy kylmä maa, jossa jokaisella on vastuu itsestään, mutta ei oikeuksia tukeen silloin, kun elämä lyö maahan.
Laura Meriluodon sanat kaikuvat: "Toimeentulotuen leikkaaminen lisää nälkää ja asunnottomuutta, ei työllisyyttä. Monen toimeentulotukea saavan ihmisen arki on silkkaa selviytymistä päivästä toiseen." Tämä on totuus, joka tulisi jokaisen päättäjän kohdata silmästä silmään.
Oikeistohallituksen politiikka ilmentää maailmankuvaa, jossa köyhän pitäisi nousta sängystä aiemmin, yrittää enemmän, olla kiitollisempi. Mutta todellisuus on toinen: köyhyys on usein rakenteellista, ei yksilön laiskuuden tai motivaation puutteen tulosta. Se on systeeminen ongelma, jota ei ratkaista yksilöitä syyllistämällä tai rangaistuksia kiristämällä.
Julkisessa keskustelussa unohdetaan liian usein, että toimeentulotuki ei ole ylellisyys vaan välttämättömyys. Se on vähimmäisturva, joka takaa ihmisarvoisen elämän perusedellytykset. Leikkaamalla siitä viestimme, että joidenkin ihmisarvo on vähäisempi kuin toisten.
Samalla on muistettava, että yhteiskunnan todellinen vahvuus mitataan siinä, miten se kohtelee heikoimmassa asemassa olevia. Hyvinvointivaltion perusta on ollut ajatus, että kannamme yhdessä vastuuta toisistamme. Tämä periaate on nyt uhattuna.
Jos haluamme rakentaa kestävää tulevaisuutta, meidän on käännettävä kurssi. On palattava solidaarisuuden, oikeudenmukaisuuden ja inhimillisyyden arvoihin. On ymmärrettävä, että investointi ihmisiin ei ole kulu vaan sijoitus tulevaisuuteen.
Toimeentulotukien leikkaaminen on lyhytnäköistä politiikkaa, joka tulee kalliiksi pitkällä aikavälillä. Se luo enemmän inhimillistä kärsimystä, syventää eriarvoisuutta ja heikentää yhteiskuntarauhaa. On aika herätä näkemään, että hyvinvointivaltion alasajo ei ole tie menestykseen vaan tie kohti yhteiskunnan jakautumista.
Jokaisen yhteiskunnan mittari on se, miten se kohtelee heikoimmassa asemassa olevia jäseniään. Tällä mittarilla Suomi on nyt ottamassa askeleita taaksepäin. Mutta vielä on aikaa korjata kurssi, jos tahtoa löytyy. Hyvinvointivaltio ei ole vain kuluerä – se on arvovalinta ja yhteiskuntasopimus, josta on pidettävä kiinni erityisesti vaikeina aikoina.
Me emme voi hyväksyä maailmaa, jossa köyhät ja sairaat maksavat varakkaiden veronalennukset. Sellainen Suomi ei ole enää se hyvinvointivaltio, josta olemme olleet ylpeitä ja jota maailma on katsellut ihaillen.