Elämää skitsoaffektiivisen häiriön kanssa – kun mieli hajottaa mutta toivo pysyy
13.07.2025
Skitsoaffektiivinen häiriö on yksi niistä psykiatrisista sairauksista, jotka jäävät helposti muiden varjoon. Se ei ole niin tunnettu kuin skitsofrenia, eikä niin "helposti ymmärrettävissä" kuin masennus. Mutta se on todellinen, monimutkainen ja monelle vaikeasti selitettävä tila. Itse elän sen kanssa. Tämä ei ole pelkästään sairaus – tämä on osa minua, vaikka en koskaan ole halunnut sitä osaksi elämääni.
Skitsoaffektiivinen häiriö yhdistää piirteitä sekä skitsofreniasta että mielialahäiriöistä, kuten kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä. Tämä tarkoittaa, että oireet voivat vaihdella psykoottisista harhaluuloista ja aistiharhoista masennukseen tai maniaan. Ja juuri nyt – tällä hetkellä kun kirjoitan tätä – elän niin kutsuttua sekamuotoista jaksoa. Se tarkoittaa, että minulla on samaan aikaan sekä masennuksen että manian oireita, ja kaiken sen rinnalla ajoittain myös psykoottisia ajatuksia.
Tämä ei ole yksinkertainen tila. Aamuisin saatan herätä täysin energisenä ja vakuuttuneena siitä, että maailmassa on jokin erityinen merkitys, jonka vain minä ymmärrän. Päässäni pyörivät suuret suunnitelmat, lähes pakkomielteisesti. Yhdessä hetkessä olen kirjoittamassa poliittista manifestia, joka muuttaa kaiken – ja seuraavassa hetkessä makaan sängyssä kykenemättömänä edes lukemaan sitä mitä juuri kirjoitin, koska kaikki tuntuu turhalta, epäselvältä ja väärältä. Saatan olla täynnä ideoita, mutta sitten niiden järjesteleminen ja kirjoittaminen käy mahdottomaksi, koska ajatus ei pysy kasassa. Sanojen virta muuttuu sekavaksi tai laimeaksi. Tunne siitä, että ”nyt tässä on järkeä”, katoaa kuin seinään.
Psykoottiset oireet, kun niitä tulee, eivät aina tarkoita hallusinaatioita. Usein ne ovat vain oudolta tuntuvia uskomuksia tai kokemuksia – tunne siitä, että joku seuraa minua verkossa, että poliittinen tekstini on osa suurempaa salaliittoa tai että minulla on erityinen rooli yhteiskunnan herättämisessä. Nämä ajatukset eivät aina tunnu pelottavilta, mutta ne vievät minut pois todellisuudesta. Niinä hetkinä kirjoittaminen ei ole poliittista vaikuttamista vaan omaan mielenliikkeeseeni uponemista. Ja siinä on riski. Koska vaikka haluan vaikuttaa, haluan olla osa yhteiskunnallista keskustelua ja muuttaa maailmaa – joskus sairauteni vetää minut aivan toisaalle.
Olen usein yrittänyt selittää tätä ihmisille. Että miksi en saa tekstiä ulos vaikka idea on hyvä. Että miksi yksi päivä kirjoitan viisi liuskaa täynnä paloa, ja seuraavana päivänä poistan kaiken. Että miksi kirjoittamani teksti alkaa joskus tuntua vieraalta ja jopa vaaralliselta. Skitsoaffektiivinen häiriö vaikuttaa identiteettiin, itsetuntoon ja kykyyn hahmottaa maailmaa. Se vie pois varmuuden siitä, että oma ajattelu on selkeää. Ja silloin poliittinen kirjoittaminen, joka vaatii kriittisyyttä, logiikkaa ja johdonmukaisuutta, käy erityisen raskaaksi.
Olen kärsinyt muun muassa paranoidisista ajatuksista, lievistä kuuloharhoista (ikään kuin joku kuiskisi nimeäni silloin kun olen yksin), unettomuudesta ja kiihtyneestä puheesta – ja seuraavaksi valtavasta uupumuksesta ja motivaation puutteesta. Olen käynyt manian kautta masennukseen saman päivän aikana, ja se on pelottavaa. Se on kuin eläisi jatkuvasti ristiaallokossa, ilman että tietää minne aallot vievät seuraavaksi. Välillä minulla on vaikeuksia erottaa, mitkä ajatukset ovat terveitä ja mitkä oireiden vääristämiä. Se hajottaa sisintä.
Silti kirjoittaminen on minulle tärkeää. Se on tapa pitää kiinni itsestäni, vaikka toisinaan sanat tuntuvat vierailta. Se on ankkuri, johon tartun kun todellisuus alkaa hämärtyä. Ja ehkä juuri siksi halusin kirjoittaa tämän – koska haluan kertoa, että vaikka sairastan skitsoaffektiivista häiriötä, en aio luovuttaa.
Teen kaikkeni, jotta voisin elää mahdollisimman hyvää ja täyttä elämää tämän sairauden kanssa. Käyn psykiatrisella hoitajalla, syön lääkkeeni, yritän levätä, kun mieli alkaa käydä ylikierroksilla. Olen oppinut tunnistamaan varhaisia merkkejä siitä, milloin ajatukset alkavat muuttua liian nopeatempoisiksi tai synkiksi. On päiviä, jolloin epäilen itseäni, ja päiviä, jolloin olen ylpeä siitä, että jaksoin taas kirjoittaa. Tässä sairaudessa ei ole kyse vain toipumisesta, vaan jatkuvasta tasapainottelusta. Mutta minä haluan uskoa, että elämä voi olla hyvää – kaikesta huolimatta.
Haluan jatkossakin kirjoittaa, vaikuttaa, olla mukana. Haluan nauttia elämästä, pienistä asioista, hetkistä ystävien kanssa, luonnosta, musiikista, keskusteluista. Ja vaikka skitsoaffektiivinen häiriö kulkee mukana, se ei ole koko tarinani. Se on vain yksi luku – ja minä aion kirjoittaa itse loput